Joulukauden avajaiset

Olen vihdoin ymmärtänyt sen, että joulun juhlinta ja fiilistely taitavat olla parhaimmillaan todellakin ennen joulua. Samaa koskee jouluherkkuja. On ihan turha yrittää nautiskella kaikista ihanista jouluherkuista aaton, joulupäivän ja tapanin aikana. Ja olisihan se melkoista haaskausta odottaa koko vuosi jouluherkkujen ääreen pääsemistä ja nauttia niistä kerran. Niinpä aiemmista vuosista viisastuneena, päätin että riisipuuron syönti kaikkine höysteineen aloitetaan ajoissa, eli heti kuun vaihduttua joulun puolelle. Sunnuntaina keittelin siis puuron ja sen seuraksi luumukiisselin. Paikalle kutsuttiin tietysti myös vakkarivieraat naapurista.

Luumukiisseli on muuten yksi niistä vanhuuden merkistä, jotka olen kauhun sekaisin tuntein ottanut vastaan viimeisten muutaman vuoden aikana. Eipä sille mitään mahda, että luumukiisseli sopii ihan kauhean hyvin riisipuuron kylkeen. Kunhan luumujen rakenne on rikottu. Tämä on ratkaisevaa. Luumukiisseli yksin ei kuitenkaan vielä riitä, vaan puuron päälle ripotellaan lakisääteiset määrät sokeria ja kanelia. Ja vaikka maitoa tulee juotua varsin harvoin, on se ainoa oikea juoma riisipuuron kanssa nautittavaksi. Oli kyllä ihan mahdottoman hyvää, vaikka itse sanonkin.

  

 

Pöydän katoin talvista teemaa noudatellen ja olipa mukavaa, että ikkunan takanakin oli vihdoin valkoista. Valkoiseksi maalattu lasi on täydellinen tausta talvisille kattauksille. Ihan kuin jäätä. Kosta Bodan jäälyhdyt on yhdet lemppareistani. Olen saanut ne monta vuotta sitten miehen siskolta. Toiset tuikkukippolemmparit ovat nuo lumihiutaleen malliset. Olen suuri kotimyyntikutsujen vastustaja (don’t get me started!), mutta saavun kyllä paikalle kunhan kutsuja on tarpeeksi läheinen ystävä, minulle luvataan kakkua ja vapautus ostopakosta. Olen siis varsinainen unelmavieras! Erään kerran kuitenkin hairahduin ostamaan nämä sikamaisesti ylihintaiset tuikkukipot eräiltä nimeltä mainitsemattomilta kynttiläkutsuilta. Onneksi ostin, sillä niistä niin kovasti pidän. Mutta sai olla viimeinen kerta. Tai no, nyt kun tunnustusten vauhtiin päästiin, niin ostinpa kerran pari paitaa Pärpälle lastenvaatekutsuilta. Vaatteet olivat kuitenkin laatuun ja ulkonäköön nähden fiksusti hinnoiteltuja ja olen ollut niihin tyytyväinen. Ja vielä mitä, muistini syövereistä ponnahti vielä yksi, sillä olenhan kerran ostanut korukutsuilta sormuksen. Mutta tässä oli kyllä sitten kaikki. Lupaan ja vannon.

 

Doing it the Pärppä style. Pärppä kipitti lujaa vauhtia huoneeseensa, kun aloin kuvailla pöytää ja palasi mukanaan oma järkkärinsä. Kyse on Papan vanhasta Canonista, joka on päätynyt pojan leikkeihin. Siitä on suurta iloa niin Pärpälle kuin minulle. Kamera nimittäin aiheuttaa lähes poikkeuksetta kauhistuneita reaktioita lapsivieraidemme vanhemmissa, jälkeläisten kipittäessä Pärpän huoneesta innoissaan kamera kaulassa. Saan siitä jossain määrin sadistista mielihyvää. Muhah. Niin ja Pärppähän kuvaa aina omaa silmäänsä. Siis aina. En vaan osaa sanoa, että minkä sortin makroputki pitäisi olla, että noin läheltä voisi räpsiä.

Joulukuu tarkoittaa myös sitä, että saa avata ensimmäisen luukun joulukalenterista. Ja mikä muu istuisikaan paremmin Aamusuklaata -konseptiin, kuin suklaakalenteri! Tuo sininen kalenteri on minun ja alemmat kaksi Pärpän. Mutta nyt äkkiä nukkumaan, sillä tiedossa on levoton yö. Pärppä onnistui kehittelemään itselleen jälleen kuumeen ja kunnon kuumeenpa hankkikin. Ja sen seuraksi vielä kauhean, limaa irrottavan yskän. Hyvä toki, että irtoaa, mutta rajansa kaikella.

Ps. Ja taas päästiin näemmä "väärän" vuorokauden puolelle, ennen kuin ehdin postausta julkaista.
Tyypillistä.