Suklaata sänkyyn

Pienet innokkaat jalat tepsuttivat aamulla sängyn viereen tohisemaan herätystä ja sitä kuinka äidin pitäisi nyt tulla aamupalalle. Keittiöstä kantautuvat äänet saivat minut kuitenkin epäilemään kutsun pätevyyttä. Pienet jalat palasivat keittiöön selittäen isille, kuinka hän herätti äidin ja pyysi syömään. Isi vastauksesta kävi kuitenkin ilmi, että olisi ehkä paras pysyä peiton alla vielä hetkinen. Samat pienet innokkaat jalat olivat minua vastassa koulusta tullessani, muistaakseni keskiviikkona. ”Äitienpäiväää! Yllätyyyys!”, raikasi pihan poikki avonaisesta ulko-ovesta minun ollessa vielä tien puolella. Ovelle päästyäni minulle kuiskattiin kuinka hänellä on minulle salaisuus, että tule katsomaan. Kortti kuulemma. Isin kanssa tehty sopimus siitä, että päiväkodissa tehty kortti odottaisi viikonloppuun oli kuitenkin sen verran pätevä, että aihe maltettiin jättää siltä erää sikseen.

Hetken päästä pienet jalat palasivat kortin kanssa, isin seuratessa vanavedessä tarjotinta kantaen. Sain superhienon ensimmäisen äitienpäiväkorttini (snif!), haleja, suukkoja, tunnustusta ja herkkuja sänkyyn.  Tarjottimelta löytyi Mokkamestareiden suklaakahvia, jättipaahtis niin kuin minä siitä pidän, mansikoita, suklaata ja keksiä. Kahvi sekä suklaa olivat itselleni uusia tuttavuuksia, joista ei enää paluutta ole. Nam! Mies tietää mun maun.

 

Tasan neljä vuotta sitten, juurikin äitienpäivän aamuna, istuimme miehen kanssa olohuoneen sohvilla vastakkain, toisiamme tuijottaen. Päässä surisi tuhat ajatusta ja kuitenkaan ei mitään järkevää. Suupielet kääntyivät kuin väkisin paljon merkitsevään hymyyn. Teki mieli kiljua onnesta ja vähän kauhustakin, sillä olimme juuri nähneet kovin odotetut kaksi viivaa testitikussa.

Ystävä, jonka suloisella lapsella on myös meneillään herkullinen uhma-ikä, laittoi aamulla viestissä kauniin ja osuvan pätkän runosta, johon oli juuri törmännyt. Runo on ilmeisesti Tuulikki Jääskeläisen. Tekstinpätkä osui ja upposi siinä määrin (ainakin näin raskaushormonien vaikutuksen alaisena) myös tähän uhmaiän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa painiskelevaan äitiin, että sain ihan todella nieleskellä kyyneleitä sen luettuani. Runossa puhutaan meidän äitien vajavuuksista, inhimillisistä puutteista ja siitä syyllisyydentunnosta, kun tajuaa että ei osaa eikä pysty olemaan läheskään aina sellainen äiti kuin haluaisi olla. ”Jos kuulisi hetkenä sellaisena, kun mieli ei taivaisiin yllä, että selviät ihan kivasti ja äitinä riität kyllä.”

Mutta parasta on hattara

Ruvettiin kovasti ajoissa, eli keskiviikkona päivällä, miettimään bestikseni Hn kanssa, että josko sitä virittelisi jotain ohjelmaa illalle. Niinpä sovimme treffit Prismalle puoli kuudeksi, koska siihen H juuri ja juuri töistään ehti. Saatiin ostokset tehtyä, eikä oltu kassalla edes viimeisinä! Tehokasta, etten sanoisi. Ilta kului meidän residenssissämme grillaillen ja lasten vappuriemua ihmetellen. Silppusivat serpentiiniä ja kiljuivat melkoisilla desibeleillä ”meillä on juhlat, meillä on juhlat”.

 

Seuraavana päivänä otettiin mammakin mukaan ja nähtiin sitten vapputorilla hieman hyisemmissä merkeissä. Pärppä sai vappupallon numero kaksi ja kummityttö vappuhyrrän. Perinteet kunniaan!

Odotan vappua kovasti aina yhdestä hyvästä syystä ja se on tietysti hattara! Voi pojat, että se maistui taas hyvältä. Paljon paremmalta kuin muistinkaan! Vaaleanpunaisena tietysti, jos mahdollista.

Mikä on tämä hattaranostoilme? Mamma on ainut joka ymmärtää rakkauteni hattaraan, vaikka ei hänkään määrällisesti pysy mukana mitenkään. Pärppäkin vain irvistää kummalliselle suutuntumalle.

Tältä näyttää onni! Makea jälleennäkeminen lähes vuoden tauon jälkeen! Sweet!

Tätä hommaa on muuten mahdoton hoitaa tyylikäästi, mutta hei, ei vois vähempää kiinnostaa! Antakaa lisää! Mmm-mm-mmm.

Käytiinpä tietysti myös kauhistelemassa hyiseen Tammerkoskeen dipattavia teekkareita. Pärppää viehätti eritysesti nosturit, ei niinkään sekopäiden uittaminen koskessa. Ymmärrettävää.

 

  

One for the road! Pussiratkaisu oli hyvä tuulisella kadulla. Siihen myös mahtuu hallitusti hieman enemmän, kuin tikun nokkaan. Hävisi tämäkin kappale kuitenkin hyvin pian takaisin autoon päästyämme.

"Ota kuva myös tästä mun vappupallosta!" "Joo-joo, niin kuin tota nyt vois olla enää huomaamatta!".

Erikoinen kommentti miehetäni, kun takkikin menee vielä niin somasti kiinni. Keulii vähän vaan.

 

Mies osti tietysti Tampin ja kantoi sitä asiaankuuluvalla tyylikyydellä.

 

Sen pituinen se vappu. Saas nähdä kuinka kylmä ja sateista on ensi vuonna!

 

Virvon varvon ja vuoden mutsi

Lars laittoi torstaiaamuna viestin vietyään Pärpän päiväkotiin ja luettuaan ilmoitustaulun, että pojalle pitäisi saada seuraavaksi päiväksi päiväkotiin, ulkovaatteiden päälle, jotain virpomiseen sopivaa asustusta. Mietin kovasti, että puetaanko pojatkin noidiksi vai joksikin muuksi ja kysäisinpä muidenkin äitien mielipidettä Facebookissa. Vastaukset olivat vähän sen suuntaisia, että mikä vaan on nykyään ok, mutta kyllä perinteisemmät asut saivat silti kovimman kannatuksen. Siis noidat, puput ja kissat, enkä voi sanoa olevani yhtään eriraiteilla. Illemmalla kotona kysyin Pärpältä, että mikä hän haluaisi olla ja vastaus oli sillä selvä: kissa! Niin kuin mamman ja papan Svansson.

 Miaaau!

Käväistiin kaupassa, mutta eipä sieltä mitään kissataminetta löytynyt. Niinpä palautettuani erään koulutehtävän itselleni tyypillisesti viime tipassa, eli puolilta öin, kaivoin esiin ompelukoneen ja aloin miettiä kissa-asusteita. Päätin haikein mielin uhrata tiensä päähän tulleet harmaat velourverkkarini projektille ja aloin leikellä niistä sopivanmallisia häntä- ja korvapaloja. Olivat muuten mukavimmat kotiverkkarit ikinä! Niiden pehmeydelle ei vetänyt vertoja mikään. Vaatehuoneen nurkasta löytyi yksi käyttämätön sisustustyyny, josta leikkasin kulman auki saadakseni vanua hännän ja korvien täyttämiseen. Ompelulaatikkokin osoitti arvonsa, sillä sen uumenista löytyi paria erilaista kuminauhaa ja valkoista fleecekangasta. Siitä se sitten lähti!

 Paitsi että. Hännän ompelemisen jälkeen ompelukoneeni päätti muistuttaa minua öljyämisensä tärkeydestä ja katkaisi viimeisenkin varaneulan. Että se sitten siitä. Olin ehtinyt sentään siksakata korvapalojen reunat, mutta itse ompelu olisi hoidettava perinteisemmällä tyylillä. Kyllä hieman mietin, että onko tässä mitään järkeä istua keittiön pöydän ääressä perjantaiyönä klo 01:30 ja ommella käsin kissankorvia vanhoista verkkareista. Mutta hei, mitäpä sitä ei rakkaan lapsensa onnen tähden! Ajattelin myös, että jos tällä ei irtoa vuoden mutsi -pystiä, niin ei sitten millään! Saatuani ompelutyön valmiiksi, totesin, että fleecesomisteet varmaan pysyisivät kiinni liimallakin. Sormenpääni puolsivat ehdotusta. Kaivelin hetken askartelulaatikkoani, joka sekin lunasti paikkansa, ja löysin pullollisen vanhaa kunnon Erikeperiä. Sillä lätkin fleecepalat kiinni ja voilá! Täytyy sanoa, että olin aika vaikuttunut työni tuloksesta! Jopa siinä määrin, että aloin heti suunnitella voittopuhettani vuoden mutsi -gaalaa silmällä pitäen. Pärppä osoitti aamulla erinomaista pelisilmää ihastuessaan oitis kissa-asusteisiinsa, kun niitä hänelle silmät ristissä esittelin. (Hehee, huomasitteko: silmällä pitäen, pelisilmää ja silmät ristissä. Silmät-silmät-silmät.)

Kissakamat pääsivät käyttöön tänäänkin, kun käytiin virpomassa naapurissa mammalle ja papalle. Pärppä lasketteli vakavana hienot pätkät värssyä, jossa mainittiin ainakin sanat viivon, vaavon, teeveeks, vuoeks, eli kaikki oleellinen. Niin ja värssyn lopetti päättäväinen huudahdus: palkka! 

Herra Svansson heilahti myös heti ovelle ja yritti päästä käsiksi vitsoihin. 

Kissamaista kiehnäystä.

Ja tässä poseerataan mamman kameralle.

 

Lopuksi laitettiin palkkapussit taskuun turvaan.

Mutta meillä ei käynyt ensimmäistäkään virpojaa! Päättyvän kadun kirous, vai mikä lie. Joudun siis syömään kaikki suklaat itse. Mikä tragedia.