Hän on täällä

Viikko sitten maanantaina perheestämme tuli nelihenkinen, kun kovasti odotettu pieni tyttäremme, jota edelleen Bennyksi kutsumme, saapui maailmaan. 3360g ja 50cm, samanlainen nöpönenä ja suppusuu kuin isoveljellään ja hirmuisesti tummaa tukkaa. Täydellinen!

 

Synnytys oli nopea ja meni molempien osalta hyvin, joten pääsimme osaston sijaan nauttimaan potilashotellin ylellisistä puitteista. Se olikin melkoinen onni, sillä jouduimme viipymään sillä visiitillä perjantaihin saakka Bennyn keltaisuuden, eli bilirubiiniarvojen takia. Nyt ollaan kuitenkin päästy jo kotielämän makuun ja täytyy sanoa, että hyvältä maistuu. Isovelikin on omaksunut uuden roolinsa suorastaan liikuttava hyvin.

Kirjoittelen lisää, kunhan maltan!

Mutta parasta on hattara

Ruvettiin kovasti ajoissa, eli keskiviikkona päivällä, miettimään bestikseni Hn kanssa, että josko sitä virittelisi jotain ohjelmaa illalle. Niinpä sovimme treffit Prismalle puoli kuudeksi, koska siihen H juuri ja juuri töistään ehti. Saatiin ostokset tehtyä, eikä oltu kassalla edes viimeisinä! Tehokasta, etten sanoisi. Ilta kului meidän residenssissämme grillaillen ja lasten vappuriemua ihmetellen. Silppusivat serpentiiniä ja kiljuivat melkoisilla desibeleillä ”meillä on juhlat, meillä on juhlat”.

 

Seuraavana päivänä otettiin mammakin mukaan ja nähtiin sitten vapputorilla hieman hyisemmissä merkeissä. Pärppä sai vappupallon numero kaksi ja kummityttö vappuhyrrän. Perinteet kunniaan!

Odotan vappua kovasti aina yhdestä hyvästä syystä ja se on tietysti hattara! Voi pojat, että se maistui taas hyvältä. Paljon paremmalta kuin muistinkaan! Vaaleanpunaisena tietysti, jos mahdollista.

Mikä on tämä hattaranostoilme? Mamma on ainut joka ymmärtää rakkauteni hattaraan, vaikka ei hänkään määrällisesti pysy mukana mitenkään. Pärppäkin vain irvistää kummalliselle suutuntumalle.

Tältä näyttää onni! Makea jälleennäkeminen lähes vuoden tauon jälkeen! Sweet!

Tätä hommaa on muuten mahdoton hoitaa tyylikäästi, mutta hei, ei vois vähempää kiinnostaa! Antakaa lisää! Mmm-mm-mmm.

Käytiinpä tietysti myös kauhistelemassa hyiseen Tammerkoskeen dipattavia teekkareita. Pärppää viehätti eritysesti nosturit, ei niinkään sekopäiden uittaminen koskessa. Ymmärrettävää.

 

  

One for the road! Pussiratkaisu oli hyvä tuulisella kadulla. Siihen myös mahtuu hallitusti hieman enemmän, kuin tikun nokkaan. Hävisi tämäkin kappale kuitenkin hyvin pian takaisin autoon päästyämme.

"Ota kuva myös tästä mun vappupallosta!" "Joo-joo, niin kuin tota nyt vois olla enää huomaamatta!".

Erikoinen kommentti miehetäni, kun takkikin menee vielä niin somasti kiinni. Keulii vähän vaan.

 

Mies osti tietysti Tampin ja kantoi sitä asiaankuuluvalla tyylikyydellä.

 

Sen pituinen se vappu. Saas nähdä kuinka kylmä ja sateista on ensi vuonna!

 

Hetkiä viimepäiviltä

Olimme perjantaina iäkkään sukulaisen hautajaisissa. Pärppä ei tajunnut tilaisuudesta sen ihmeempiä, kuin että ensin piti istua hiljaa ja sitten oli kiva leikkiä serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa. Yllä oleva kuva on kappelin pihalta, jossa hautajaisseurue seurasi arkun vievän auton lähtöä. Pärppä, suloisella lapsen mutkattomuudellaan, kohotti pienen kätensä vilkutukseen ja huikkasi "heippa!". Sanoi ääneen sen, mitä me muut nieleskellen ajattelimme.

 

Ruuhkatukka, siniset silmät, sinen paita ja pari sinistä kynttäkin. Pärppä himself. Ihanin!

Mä olen nautiskellut viime viikkoina pakettikaupalla suklaamuroja eikä loppua näy. Parhaita ovat Lidlin. Maitoa olen myös juonut yhtäkkiä varsin reippaasti ja tässä pääsee tietysti yhdistämään nämä kaksi herkkua. Nam!

 

Että voi näyttää nukkuva koira suloiselta ja asentonsa mukavalta. Tämä ei voi olla sitä kuuluisaa koiranunta, niin autuaalta hauvaherra uneksiessaan näyttää.

Lars sai vihdoin pitkään haaveilemansa kitaran, kun keräsimme pikkuporukalla synttärilahjaksi rahaa sitä varten. Pärppä haki tietysti tärkeänä oman kitaransa, joka kärsii pienoisesta kielikadosta ja soitteli duettoja isänsä kanssa.

 

On muuten mahdottoman kaunis esine tuo kitara ja vahvarikin tyylikäs. Kirjastohuoneesta on kehkeytymässä kovaa vauhtia musahuone ja mä olen tyytyväinen kun saan kuunnella miehen harjoittelua.

Päivän päälle puoliväli

Eilen tärähti mittariin tasan 20 raskausviikkoa, siis puoliväli. Toisaalta plussatestistä tuntuukin jo olevan jonkun aikaa, mutta toisaalta on aika hurjaa, että ollaan jo puolivälissä. Tässä raskaudessa ei ole tullut luettua yhtä ahkerasti neuvolasta tullutta opusta siitä, mitä milläkin raskausviikolla tapahtuu.  Mutta toisaalta taas mahan muodonmuutosta olen seurannut kyllä ihan yhtä malttamattomana. Hullua, että toisaalta ei jaksanut millään odottaa, että jotain alkaisi jo näkyä ulospäinkin, mutta samalla odotti kauhulla, että mitä jos se pullahtaakin kauheaksi palloksi jo viikolla 12. Varsinkin siis kun mitään vatsalihasten kuntoa edesauttavaa en voi sanoa tässä viimeisten kolmen vuoden aikana tehneeni. Jaiks. Sieltä se maha alkoi työntyä esiin kuitenkin varmaan aikalailla samaan aikaan, kuin Pärpästäkin, eli joskus viikkojen 16-17 aikoihin. Mutta nyt sitä kasvua lienee sitten odotettavissa enemmänkin, sillä lueskelin juuri siitä neuvolan vihosta, että Benny nostaa painoaan kuluvien parin viikon aikana yhtäkkiä noin 100g per viikko, eli ottaa melkoisen kasvuspurtin, joka sitten taas tasaantuu. Voin sanoa, että nälkä onkin ollut. Johtunee se sitten Bennyn kasvuspurtista tai mistä hyvänsä.

Olen ollut onnekas ja voinut todella hyvin tässäkin raskaudessa ja taas suorastaan nauttinut olostani. Ainakin so far. Paino on hieman pudonnut, kuten aiemminkin, mutta eiköhän se viimeistään tässä puolen välin jälkeen lähde kuitekin nousuun. Suurin ero Pärpän odotusaikaan on se, että närästys ei ole alkanut. Pärpästä muistan, että en liikkunut mihinkään viikon 14 jälkeen ilman, että taskussani olisi ollut pari lakritsan makuista Rennietä. Sen verran tukeva oli korvennus ruokatorvessa  monen monituista kertaa päivässä. Huh! Toiseksi eroksi voisi sanoa tätä melkoista väsymystä, mutta sitä on paljon vaikeampi suoraan vertailla. Ainut tylsä juttu on ollut se, kun en tunne liikkeitä vieläkään juuri ollenkaan. Istukka on asettunut kovin, kovin tarkasti tuohon etupuolelle vuoraten tehokkaasti kaikki tuntemukset. Ensimmäiset selkeät potkut tunsin vasta viikko sitten. Illalla nukkumaan mennessä makoilin poikkeuksellisesti hetken selälläni, enkä myöskään nukahtanut alle minuutin, kuten yleensä ja sitten alkoi alavatsalla sellainen jumputusten sarja, että epäselvyyttä aiheuttajasta ei jäänyt. Sitä aikaisemmin kaikki nykäisyt ja muljahtelut ovat olleet hieman sellaisia, että voisivat olla tulkittavissa miten vain. Sittemmin erityisen selkeitä liikkeitä en ole taas onnistunut bongaamaan. Ehkä yksittäisiä ”jotain”, mutta enimmäkseen epämääräistä möngerrystä jossain tuolla sisuskalujen seassa. Neuvolassa eivät meinaa saada dopplerilla sykkeitäkään kuulumaan, kiitos tuon istukan aiheuttaman tiiviin eristyksen.

Tänään kerrottiin myös Pärpälle, että meille tulee kesällä vauva. Tuleva isoveli oli arvatenkin melkoisen ihmeissään. Ensimmäinen kommentti asiaan oli ”ne haisevat, yäk”. Vähän niin kuin kaikki nykyään. Päiväkodista on tarttunut muutamia mielenkiintoisia ilmauksia, joita nyt viljellään aktiivisesti vähän joka väliin.  Pelleily sikseen totesi Pärppä ja käytännön miehenä seuraava kysymys olikin, että kuka hakee vauvan? Kerrottiin että vauva syntyy äidin masusta ja että haetaan se sitten yhdessä kotiin. ”Sitä pelottaa meidän autossa!”, totesi Pärppä huolissaan. Kerrottiin, että vauva matkustaa kaukalossa ja todennäköisesti nukkuu, että ei se pelkää. Sitten keskusteltiin kuinka vauva lainaa Pärpän vanhaa pinnasänkyä, mutta sille hankitaan omat peitot ja unilelut, eli ei missään nimessä vie Pärpän omia. Tämä oli tärkeää. Sitten homma lähtikin jo vähän korkealentoisemmaksi, kun Pärppä ehdotti että ”näin paljon vauvoja?” ja näytti kaikkia kymmentä sormeaan. Sen juteltiin taas siitä, että mistä se vauva tulee ja että Pärppäkin on tullut äidin masusta. ”En mä nähnyt sitä”, totesi hän. Niin, ei siellä masussa oikein mitään näe eikä sitä itse muista, kun on syntynyt, lohdutettiin. Päiväunien jälkeen Pärppä kysyi heti innokkaana, että ”vauva syntynyt?” ja taas selitettiin että vasta kesällä ja että siihen on vielä melko pitkä aika. Ja vielä vähän myöhemmin se tuli huhuilemaan mun mahalle, että ”vauvaaa!”. Ja mun sydän suli.

 Tuleva isoveli tahtoi mukaan kuviin.

Raukan naama on juuri sen näköinen, että niistetty on ja usein.

 

P.s. Jos nyt oikein tarkkoja taas ollaan, niin otsikon pitäisi kuulua, että pari päivää päälle puoliväli, sillä kello heilahti taas yli keskiyön kuin varkain. Mutta ei me jakseta nyt olla niin tarkkoja ja toisaalta, kuvat on kuitenkin otsikon mukaisesti otettu päivän päälle, joten näillä mennään.