Moving on to the next chapter

Viimeisen kahden vuoden aika olen hakenut enemmän töitä kuin tehnyt niitä (ei sillä, ettei työnhaku kävisi työstä). Tämä syksy on myös osoittanut varsin selväsanaisesti todeksi sellaisen asian, että tällä hetkellä, olkoon syyt mitkä hyvänsä, en saa mitään muuta kuin puhelinpalvelu- tai myyntityötä. Ottaa kuulkaa aika koville tajuta ja todeta ääneen nämä faktat, koska minunhan piti olla se hyvä tyyppi joka menestyy haastatteluissa, tulee helposti toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja oppii uudet hommat nopeasti. Luovin sujuvasti pätkästä toiseen pidempiaikaisen duunin toiveessa, jotta pääsisin jossain näyttämään kynteni ja vihdoin etenemään ja hankkimaan jotain spesifiä osaamista. Itse asiassa, kyllä mä olen se tyyppi edelleen, mutta ainut erotus entiseen on se, että sitä uutta duunia edellisen pätkä loputtua ei tällä kertaa vain löydy. Edelleen menestyn haastatteluissa, mutta se ei auta, että tulee kerta toisensa jälkeen kakkoseksi, kolmoseksi tai vitoseksi, jos ei koskaan saa sitä hakemaansa paikkaa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, oivalsin syksyllä, että YT-irtisanottuna kuulun muutosturvan piirin ja voisin siis opiskella. Keksin yhtäkkiä lokakuussa alan, jolle yrittää. Muistan vieläkin sen hetken ja olon joka minut valtasi. Olisiko tämä vastaus moniin mietteisiini ja haaveisiini liittyen työelämään ja ratkaisu tähän epätoivoiseen työllisyystilanteeseen. Hetki oli niin vahva, että taisin jopa vuodattaa muutaman onnen ja helpotuksen kyyneleen. Pian lampsinkin yksityisen koulun rehtorin haastatteluun. Koulutuspaperit tehtiin siltä istumalta ja kuten sanoin, se oli prosessin helpoin osa. Kun tajusin mitä kaikkea pitäisi tapahtua ja ratkaista, olin vähällä luovuttaa, sillä en halunnut taas innostua jostain asiasta ja pettyä karvaasti, kuten työnhaussa koko ajan tapahtuu. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että enemmän kaduttaa, jos en edes yritä ja katso tätä korttia loppuun. Käyköön miten käy.

Vähän nolotti kun posket hehkuen vuodatin sieluni, sydämeni ja epätoivoni TE-toimiston hakupaperille, mutta ajattelin että jos siellä on yhtään ihmistä hakemustani lukemassa, voitaisiin se vaikka hyväksyä. Tosiasiassa en uskonut hetkeäkään, että lautakunta hyväksyisi opiskeluni ansiosidonnaisen turvin, sillä onhan minulla jo BBAn paperit pohjalla (joka ei muuten yksinään riitä mihinkään, kuten olen saanut huomata). Etenkin kun TE-toimiston yhteyshenkilöni varoitteli toivomasta liikoja. Samaan aikaan oli meneillään rekry tehtävään, johon ihan todella, todella kovasti halusin. Ehkä muistattekin. En osannut mitenkään oikeasti ajatella, vaikka kyllä yritin, että tässä on nyt kaksi yhtä hyvää vaihtoehtoa, siis opiskelu ja tämä hakemani työ, ja että hyvä jos kumpi tahansa toteutuu, vaan valitsin turvallisemman vaihtoehdon mielessäni ykköseksi, eli työn.  Niinpä pettymys oli todella kova, kun story of my life toistui ja jäin kilpailussa työpaikasta taas kakkoseksi. Olin nimittäin todella vakuuttunut että paikan saisin ja sitä niin kovasti toivoin.

Olin pari päivää aivan alamaissa ja tuntui, että mikään mitä yritän, ei onnistu. Itketti. Kaverit ja mieskin sanoivat etteivät enää keksi mitään uutta sanottavaa tai tapaa lohduttaa. Kaikki oli jo käytetty ja tsemppilauseiden hohto himmentynyt. Kuitenkin juuri synkällä hetkellä tunnelin päästä alkoi näkyä valoa, eikä kyseessä ollut juna. Puhelin soi Hesen Drive-Inin jonossa ja soittaja sanoi olevansa TE-toimistosta. Kertoi, että opiskeluhakemukseni on hyväksytty. Varmistin kahteen kertaan, että ymmärsin kuulemani. Taas itketti, mutta nyt helpotuksesta. Tämä homma saattaisi sittenkin onnistua. Huh mitä henkistä vuoristorataa!

Seuraavaksi aloin selvitellä rahoitusta, sillä yksityinen koulu maksaa karvan vajaan seitsemän tonnia. (Auts.) Toinen, yhtä suuri tai vielä suurempi uhka oli silmissä hupeneva ansiosidonnaiskauteni, joka päättyisi alkuvuodesta ja ilman uutta kautta en voisi opiskella. Tiesin, että valmisteillä on laki, joka tiputtaisi ansiosidonnaisen perusteena käytettyä työaikaa 36 viikosta 26 viikkoon ja se saattaisi toteutuessaan olla pelastukseni, sillä minulla oli kasassa 24 viikkoa työtä ja koulun alkuun oli aikaa vain noin kymmenen viikkoa, eli minun olisi pitänyt päästä töihin siltä istumalta jotta olisi edes jonkinasteinen madollisuus saada 36 viikkoa täyteen ennen tammikuun loppua. Sitä yritinkin ja hain kaikkia mahdollisia paketoijan, joulukiireapulaisen ja kassan hommia, mutta joka paikasta tuli vastauksena kiitos, mutta ei kiitos. Lakiehdotus kierteli valiokunnissa ja tiesin, että se ratkaistaisiin pian. Tietysti ihan jo siksikin, että sen on tarkoitus tulla voimaan vuoden alusta ja vuosi läheni kovaa vauhtia loppuaan. Oli koko ajan varsin todennäköistä että se läpi menee, mutta ennen kuin asia oli pöytään nuijittu, ei sen varaan voinut laskea. Lopulta sitten sain tämän viiden viikon pätkän töitä ja silmä kovana jatkoin lakiehdotuksen etenemisen seuraamista. Viikko sitten tiistaina, juuri ennen puolta yötä, istuin seuraamassa taas yhtä eduskunnan täysistuntoa ja naputin selaimen päivitysnappulaa kun ”lakini” oli käsittelyvuorossa. Lopulta ruutuun ilmestyi teksti että hyväksytty siltä ja siltä osin. Sydän hakaten aloin koluta ehdotuksen pykäliä ja tulin lopulta siihen tulokseen, että kyllä se tärkeä pykälä sisältyi niihin hyväksyttyihin. Oli epäuskoinen ja kevyt olo, vaikka samaan aikaan olisin halunnut jonkun itseäni fiksumman vahvistavan minulle että tulkitsin asian oikein. Mies on varmasti minua fiksumpi ja oli samaa mieltä tulkintani kanssa mutta, kaipasin vieläkin vaikutusvaltaisempaa vahvistusta. Soittelin alkuviikosta kassaan ja sain sieltä kaipaamani varmistuksen. Toissapäivänä sitten maksoin varausmaksun ja lähetin sopimuspaperit allekirjoitettuna takaisin koululle.

Hymyilyttää ihan kauheasti, sillä nyt se on varmaa, mä lähden opiskelemaan uutta ja mielenkiintoista alaa! Sormet syyhyävät, jännittää enkä toisaalta malttaisi odottaa tammikuun puoliväliä vaikka välissä on vielä vaikka mitä kivaa, kuten joulu. Vähän myös välillä mietin, että se on menoa nyt, että ei auta kuin toivoa että tämä on oikea suunta, sillä enhän ollut koskaan mitenkään erityisesti miettinyt tätä ammattia. Olen kyllä pitkään haaveillut siitä, että saisin olla työssäni enemmän tekemisissä ihmisten/ asiakkaiden kanssa, käyttää luovaa puoltani ja käsiäni ja ajatus yrittäjyydestä, huonoista puolistaan huolimatta, on kiehtonut aina. Kuitenkin lukion jälkeen ajauduin varasijan kautta opiskelemaan BBAn paperit ja sitä kautta monenlaisiin toimiston tukihommiin ja lopulta BtoB –myynnin pariin. Nyt kuitenkin ajattelen, että kaikesta opiskelemastani ja kokemastani taitaa olla hurjasti hyötyä. Varsinkin jos samalla viivalla kanssani on 16-vuotiaita, joiden koulun isi ja äiti maksaa. Koulun alaikäraja on siis 16-vuotta ja näen jo kuinka kanssaopiskelijani suhtautuvat minuun kuin mummoon. Muhah.

Mutta ei siinä vielä kaikki. En tiedä mahdatteko edes ymmärtää, mikä helpotus on jättää taakseen tämän totaalisen turhauttavan umpikuja, johon työnhaussa olen vallitsevista olosuhteista ja ehkä omasta sosiaalisesta statuksestani johtuen joutunut! Nyt loppui epätoivo ja pään hakkaaminen seinään. Ei enää yhtään rekryfirman turhauttavaa kaavaketta. Eikä enää yhtään naurettavaa työnhakuilmoitusta jossa etsitään kaksikymppistä, sterilisoitua kiinaa ja ranskaa puhuvaa rautaista markkinointialan ammattilaista, jolle riittää palkaksi nätti titteli. Ainakaan vähään aikaan. Muutamat ovat sanoneet, että teen rohkean liikkeen, kun vaihdan alaa näin kokonaan. Yksi jopa lohdutti, että kyllähän sieltä sitten takaisin näihin hommiin pääsee, sillä minulla on niin kattavasti kokemusta. Itse koen, että enemmän rohkeutta olisi vaatinut jäädä taistelemaan tämän tilanteen kanssa ilman toivoa paremmasta ja ehkä kasvattaa katkeruutta puhelinmyyntihommissa. Mutta nyt on aika unohtaa tämä tylsä syksy ja suunnata katse ensi vuoteen, sillä 11 kuukauden koulutuksen jälkeen minusta tulee parturi-kampaaja!

Harmaalla alueella

Tervehdys täältä töistä. Heti alkuun on todettava, että tällaista työpaikkaa en ole koskaan nähnyt. Täällä on ok olla tekemättä mitään, eli vaikka sitten ryystää kahvia ja roikkua FB:ssä jos siltä tuntuu. Meitä uusia aloitti maanantaina kolme, vaikka olemassa olevilla työntekijöilläkään ei ole tarpeeksi tekemistä. Kyseessä saattaa olla jonkin sortin arviointivirhe, mutta koska isolla asiakkaalla on varaa istuttaa asiakaspalveluhenkilöitä täällä passissa pilvin pimein, tehdään me sitten niin. Mutta ei pidä valittaa, sillä tarvitsin lyhyen työpätkän ja kyseessä on helpoin työ jossa olen eläissäni ollut. Työn ainoa haaste ei edes liity itse työhön, vaan siihen, kuinka saada päivänsä kulumaan ja pidettyä päänsä kassa kaiken tämän tekemättömyyden keskellä. Koska työtä ei siis varsinaisesti ole, olemme melko vapaita keksimään itsellemme ajanvietettä, mikäli se on toteutettavissa tässä luurien välittömässä läheisyydessä. Ensimmäisenä päivänä vain surffasin. Eilen otin kutimet mukaan, mutta totesin nekin riittämättömäksi aseeksi tylsyyttä vastaan. Niinpä tänään nostin panoksia ja pakkasin laukkuun läppärin aikomuksenani kirjoitella tänne blogiin. Loppuviikosta voisin vihdoin siirtää lisää kuvia tälle uudelle läppärille ja aloittaa eksessiivisen kuviensiivousprojektin. Sen, joka olisi pitänyt aloittaa jo niin kauan sitten.

Kuvissa näkyy toinen tämän syksyn kynsilakkalemppareistani (toinen lemppari on Essien Smokin Hot), eli Butter Londonin sävy Chimney Sweep. Ryhdikäs grafiitin tai lyijyn harmaa sävy on näyttävä, muttei liian. Se henkii asiallisuutta tai asennetta riippuen siitä mihin sen yhdistää ja tällainen sävyhän nyt sopii melkein minkä kanssa tahansa. Tämä on myös ensikosketukseni Butter Londonin lakkoihin. Koostumus on ohut, helposti levitettävä ja nopeasti kuivuva, mutta niin peittävä, että kaksi kerrosta takaa loistavan lopputuloksen. Keksin laittaa vaaleanpunaista glitterlakkaa peukkuun ja nimettömään, mutta koska more is more, en malttanut olla sutimatta sitä kaikkiin kynsiin. Muutaman päivän päästä manasin tätä loistavaa ideaa poistaessani kynsilakkoja ja totesin että sai olla viimeinen kerta. Ainakin ennen seuraavaa kertaa.

 

Täytyy vielä sanoa, että mitä tähän palkkaan tulee, niin alkaa sekin tuntua ruhtinaalliselta kun ottaa huomioon että sen ansaitsemiseksi riittää se, että ilmestyy aamuisin töihin ja vastaa puhelimeen. Siis jos se nyt edes soi. Ja tätä postausta kirjoittaessani tajusin myös, että piilee tässä hommassa toinenkin haaste työhön pitkästymisen lisäksi: pitää muistaa liikauttaa hiirtä tarpeeksi usein, jottei kone mene lukkoon.

Päivän numerot on arvottu

6,5

6,5h on aika jonka kuluttua herätyskelloni soi. Kyseessä on melkoisen eksoottinen tapaus, sillä edellisen kerran kun kello herätti minut töihin, näytti kalenteri päivää 7. kesäkuuta kuluvaa vuotta. Se olikin se jännä päivä se, sillä silloin minä ja 80 muuta saimme potkut.

Kaivoin fiksuna tyttönä hanskat ja huivin esiin, sillä ajatus bussipysäkillä värjöttelystä ei houkuta.
Autolla liikkuessa hanskat jäävät usein kotiin, piposta puhumattakaan. Ajattelin, että
muhkeasta huivista saa viriteltyä hupuntapaisenkin, sillä hiukset menevät tietysti ihan
liiskaan pipon alla ja ponnari pilalle.

9,15

9,15€ on tuntipalkka, jota tienaan seuraavat viisi viikkoa, eli vuoden loppuun. Kuten arvata saattaa, en tee tuota työtä ensisijaisesti siksi että se parantaisi toimeentuloamme, sillä voitolle kauheasti tuskin jäädään lapsenhoito- ja työmatkakulujen jälkeen, jos siis vertaa ansiosidonnaiseen, jonka turvin olen viimeiset 5kk elellyt. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, tämä työ on melkoinen life saver kaikesta huolimatta! Mutta älkää myöskään kysykö, että mitä tämä työ on, sillä en ihan varma vielä itsekään. Jotain tekemistä sillä on erään kodinkonemerkin ja puhelimitse sekä sähköpostin välityksellä tapahtuvan asiakaspalvelun kanssa. Luotan asian selviävän tarkemmin huomenna. Kyseessä ei siis myöskään ole kutsumusammatti, jonka takia sietäisin köykäisen toimeentulon. Lukekaa seuraava kohta, olkaa hyvät.

Got pink! Taskulampunkin ajattelin pakata käsilaukkuuni, sillä matka bussipysäkille sisältää yhden katulamputtoman pätkän, joka on ainakin 150m.
Vai oliko se enintään. Nössö minä.

yksi

Edellisen kohdan myötä olen enää yhden (1!) askeleen päässä siitä, että voin aloittaa uuden alan opinnot tammikuun puolivälissä ja se viimeinen askel on tämä lakiesitys, jonka läpimenoa seuraan haukan lailla. Enää yksi askel minun ja uuden uran välillä - jännää! Melkein niin jännää, että olen pyrkinyt olemaan ajattelematta asiaa kovin yksityiskohtaisesti ihan varmuuden vuoksi.

10

10 tuntia tulee päivieni pituudeksi, sillä minun on aika jalkautua kuolevaisten pariin ja taittaa työmatkani bussilla. Edellisen kerran kun olen päivittäin kulkenut bussilla… ei, en muista kyseistä aikaa, mutta tiedän sellaisen olleen. Kahden auton taloudessa autolla mennään aina ja joka paikkaan. Paitsi päivittäin keskustaan yllä mainitsemallani tuntipalkalla, sillä siitä ei jää enää parkkimaksuihin. Vaatii pientä uudelleenasennoitumista käyttää matkaan tunti, kun autolla sen taittaisi parkkeerauksineen 25 minuutissa. Täytynee ottaa asian oman ajan kannalta ja kiikuttaa laukussaan lehteä, sillä huomaan lukemattomia sellaisia lojuvan vähän siellä sun täällä.

Eikö ole mulla aika style uusi bussikortti ja siihen matchaavat kynnet.

38.6

38.6 astetta on lämpö, jonka mittasin Pärpältä viime yönä. Korvamittarit ovat perin hämmentäviä laitteita, sillä tuntuvat näyttävän ihan mitä vaan ja todennäköisesti lämpö oli tälläkin kertaa enemmän, sillä poika höpisi jotain katossa kävelevästä leijonasta.

3
 

Kolme päivää on aika, jonka jälkeen mies palaa takaisin työmatkalta. Kuinka sattuikaan, että kun vihdoin palaan hetkeksi töihin, on poika kuumeessa ja mies työreissussa. Kaikki tai ei mitään, just the way I like it.

30 

30 yötä ja on joulu. Eikä meillä näy joulu kotona vielä mitenkään. Apua. Nyt täytyy skarpata tämän asian suhteen ihan ensitilassa!

Hopee ei oo häpee

Ei tarvinnut onneksi tämän pidempään jännitellä tämän viimeisimmän rekryn tulosta, sillä puhelin soi jo aamupäivästä ja sain kuulla jääneeni erittäin tiukan kilpajuoksun kakkoseksi. Tuossa otsikon yläpuolella lukee torstai, mutta keskiviikkoa tässä vielä käytännössä tätä kirjoitellessani elelen. Sitten aamupäivän, josta tuntuu olevan jo pieni ikuisuus, on vetäisty yhdet (no okei, muutamat) pettymyksen ja itsesäälin itkut, nukuttu päikkärit pojan vieressä, ulkoiltu ja istuttu miehen kainalossa sohvalla katsellen Mad Meniä ja napsien lohturuokaa, eli juustoja ja irtokarkkeja. Maailma näyttää siis taas jo paremmalta ja uskallan istuutua tähän näppiksen ääreen.

Tuossa nojatuolin käsinojalla apulaiskokkini usein vahtii ruoanalaittoa ja niin tänäänkin.

Haluaa aina "keittää" kaikkea mahdollista, eli sekoittaa.

Mutta voi pojat, kyllä se vaan silti kirpaisee kun pääsee niin lähelle ja jää silti niin kauas. Paljon tuli tehtyä hommia taas tämänkin rekryn eteen, eikä käteen jäänyt kuin muutama uusi kokemus, mutta on hyväksyttävä että se kuuluu pelin henkeen. Tämä oli itse asiassa poikkeuksellisen monivaiheinen rekry, johon kuului siis videohaastattelu, kolme kasvotusten tapahtunutta haastattelua, tekstinäytteet suomeksi ja englanniksi ja lehtimainoksen suunnittelu, eli brand manualin ja muutaman tuotteen opiskelu vielä siinä sivussa. Niin ja ei käy kieltäminen, olisin tuon työn ihan todella kovasti halunnut. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun näin käy. Ei edes toinen. Uskomatonta kyllä, mutta tähänkin alkaa tottua ja pahimmasta pettymyksen ja turhautumisen ristiaallokosta noustiin taas nopeammin kuin edellisellä kerralla. Hyvä niin, sillä huomenaamulla edessä onkin jo taas uusi työhaastattelu. Onneksi! Hopea ei ole häpeä, kuten sanovat ja niinhän se on. Tein ihan todella hyvän suorituksen ja tiedän sen itsekin, mutta tässä lajissa kakkossijasta ei saa edes mitalia. Mitäkö olisin tehnyt mitalilla? No pantannut tietysti ja käynyt harrastamassa retail therapya!

 Ruokakipollaan päivystävän koiran kuvajainen uunin luukussa.

 

Gourmet-lounas viimeisen päälle, eli fileekalapuikkoja ja makaronia.

Lokakuun kuva

Hyvä järjestelmäni kalenterimerkinnöistä ja kuun viimeisistä sunnuntaista oli vain sen verran vedenpitävä, että onnistuin unohtamaan jo heti järjestyksessään toisen kuvan ottamisen. Otin vahingon kuitenkin takaisin vain päivän viiveellä. Lisäksi olen soveltanut haasteen sääntöjä ja merkinnyt kalenteriini, jota en kiireiseltä kotirouvailultani näemmä kovin ahkerasti kuitenkaan lue, myös ”välikuvat”, sillä ainakin näin syksyllä lehtien pudotessa puista on kuukausi melko pitkä aika ja väliin mahtuu lopputulosta ajatellen näyttäviä maisemanmuutoksia. Yllä siis kuva eiliseltä ja alla kaksi ensimmäistä sekä välikuva.

Muistattekos kun kerroin viime keskiviikkona olleeni haastattelussa ja saaneeni kuulla olevani jo TOP 3 -porukassa. Jos jännitti silloin, niin tänään jännittää enemmän, sillä puolilta päivin olisi vuorossa vielä yksi haastattelu tähän kyseiseen tehtävään. Takana on siis videohaastattelu ja haastattelut rekryfirmassa sekä ”asiakasyrityksessä” ja olenkin nyt jo TOP 2:ssa. Minä ja kasvoton kilpailijani kutsuttiin kuitenkin vielä yhteen haastatteluun. Ennen haastattelua tein tehtävän, joka esittelee graafisen suunnittelun osaamistani. Viimeviikkoisessa haastattelussa puolestaan pääsivät yllättämään kirjoitustehtävän muodossa. Tehtävänannon kuultuani ajattelin, että tämä varmaankin pyydetään palautettavaksi lähipäivinä, mutta vielä mitä, sain läppärin eteeni siltä istumalta! Aikarajaakaan ei annettu, vaan käskettiin käyttää omaa harkintaa. Aluksi tuntui hurjalta alkaa tehdä keskittymistä ja luovuutta vaativaa tehtävää haastattelijoiden istuessa siinä vastapäätä, mutta pian onnistuin uppoutumaan omiin ajatuksiini ja tehtävään. Halusin ymmärtää mistä kirjoitan ja pitää faktat faktoina, joten tuotteeseen tutustumisessa meni oma aikansa. Oma aikansa meni myös tärisevien käsien ja pienen läppärin aiheuttaman jännittävän yhdistelmän aikaansaamien kirjoitusvirheiden korjaamisessa. Olin kuitenkin lopputulokseen tyytyväinen ja siltä vaikuttivat haastattelijatkin. Mutta voin pojat että puntissa tutisee. Olen niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Pakko laittaa kaikki peliin! En nimittäin uskalla edes ajatella sitä vaihtoehtoa, etten tuota paikkaa saa. Nauroin kuitenkin miehelle, että jos minut ja vastustajani laitetaan tällä viimeisellä kierroksella kehään, lupaan olla viimeinen nainen pystyssä!