keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Leparditakki ja läskipohjat



Edellisessä postauksessa esittelin takkia ja toivoin, ettei sille olisi enää käyttöä. Sääennusteet lunastivat lupauksensa ja helteet hemmottelivat. Voi että nautin lämmöstä! Kuitenkin kun lopulta maanantaina sain kuvattua hieman kesäisempää asua takapihan ilta-auringossa, oli seuraavana aamuna se takki sitten esiin taas kaivettava. Ja hanskat! Pitäisiköhän siis pikimmiten ottaa uusia kuvia takista, jos ne helteet vaikka sillä sitten palaisivat. Hmm.






Muutakin huonoa onnea seurasi näiden kuvien ottamisesta. Tipautin nimittäin seuraavana päivänä väripensselin kengän kautta lattialle. Valkoisen kengän päällä on nyt sitten varsin näkyvä läntti Wellan 6/3:sta, eli kullan sävyistä ruskeaa. Vaikka kyseessä on parin kympin H&M-popot, ajattelin käydä laajamittaisiin pelastustoimiin. Läskipohjaiset kangastennarit ovat lunastaneet paikkansa tämän kesän lempparien joukossa, sillä pehmeän pohjansa ansiosta olen jaksanut seistä niillä varsin mukavasti koulussa ja lisäksi ne on jotenkin todella helppo yhdistää monenlaisiin asuihin. Pisteitä myös reippaasta raikkaudesta.






GTn ”lepardipusakka” taas on vähän sellainen ostos, että se oli saatava vaikka en ollut aivan varma olisiko se mun näköinen vaate. Vastaava musta minulla on ollut ahkerassa käytössä jo pari kuukautta. Tykkäsin kankaasta, mutta hieman aiemmin sitä kokeillessani, tuli jotenkin keski-ikäinen fiilis. Silloin päällä sattui olemaan mustat housut ja saappaat. Jakkunen jäi kaihertamaan mieltä, joten kävin kokeilemassa sitä uudestaan, tällä kertaa vaaleiden farkkujen kanssa ja totesin, että mukaan se on otettava.





Nyt nappaan pakastimesta Kingiksen ja loikkaan miehen viereen sohvalle katsomaan Homelandia, Shamelessiä tai Selfridgesiä. Ja ikävöin joka päivä Suitsin Harvey Specteriä. Tuli vaan mieleen, kun nyt sarjoista tuli puhe.

Mukavaa helatorstaita!
 


maanantai 19. toukokuuta 2014

Kevätunivormu



Voisin kuvitella, että muissa blogeissa on ollut tänään kuvia helteisestä säästä ja kesäisistä asuista, mutta ei, sitä ei löydy nyt täältä. Täällä esitellään nimittäin tämän kevään univormuani, eli asua joka päällä olen juossut joka aamu (vatsa supistellen) pysäkille ja kouluun ja laahustanut iltaisin takaisin. Tänään oli toki sellainen päivä, että kevätunivormu sai vihdoin väistyä ja jäädä kotiin, sillä niin mieletön ja ihana oli kuumuus jo yhdeksältä aamulla ja että ohuetkin hihat olivat liikaa.




Kevätunivormuni päätähti on Zaran tummansinisestä takki, joka on osoittautunut aivan loisto-ostokseksi. Rakasta kaikkea siinä. Se on kaunis, käytännöllinen ja taipuu niin farkkujen kuin mekon kaveriksi. Kauluksesta löytyy ohut huppu ja tikkivuori on irrotettava. Vyötäröllä on kiristysnauhat ja ja hihoissa kauniit kultaiset vetoketjut. Niin ja mitta on minulle passeli lantiomitta.




Ja kyllä, se menee kiinni vieläkin! Keulii, keulii joo ja on ehkä vähän koomisen näköinen, mutta kiinni menee.


 


Kevätunivormun toinen ja tärkeä osa ovat Asoksen alesta löydetyt ryöstöhintaiset, mutta kuitenkin nahkaiset biker bootsit. Kolmantena osana voidaan pitää noita HMn äitiysfarkkuja, sillä aiemmin ostamani mustat äitiyshoust menivät jo puhki, enkä ole sen koomin raskinut enempää mamahousuja ostaa. Kohta on kyllä pakko, vaikkei tässä olekaan enää kuin kaksi kuutautta jäljellä.




No mutta se siitä univormusta ja vuoroon toisenlaiset. Toivotaan, että näitä ei tarvitse enää kaivaa esiin ennen syksyä!

maanantai 12. toukokuuta 2014

Suklaata sänkyyn



Pienet innokkaat jalat tepsuttivat aamulla sängyn viereen tohisemaan herätystä ja sitä kuinka äidin pitäisi nyt tulla aamupalalle. Keittiöstä kantautuvat äänet saivat minut kuitenkin epäilemään kutsun pätevyyttä. Pienet jalat palasivat keittiöön selittäen isille, kuinka hän herätti äidin ja pyysi syömään. Isi vastauksesta kävi kuitenkin ilmi, että olisi ehkä paras pysyä peiton alla vielä hetkinen. Samat pienet innokkaat jalat olivat minua vastassa koulusta tullessani, muistaakseni keskiviikkona. ”Äitienpäiväää! Yllätyyyys!”, raikasi pihan poikki avonaisesta ulko-ovesta minun ollessa vielä tien puolella. Ovelle päästyäni minulle kuiskattiin kuinka hänellä on minulle salaisuus, että tule katsomaan. Kortti kuulemma. Isin kanssa tehty sopimus siitä, että päiväkodissa tehty kortti odottaisi viikonloppuun oli kuitenkin sen verran pätevä, että aihe maltettiin jättää siltä erää sikseen.




Hetken päästä pienet jalat palasivat kortin kanssa, isin seuratessa vanavedessä tarjotinta kantaen. Sain superhienon ensimmäisen äitienpäiväkorttini (snif!), haleja, suukkoja, tunnustusta ja herkkuja sänkyyn.  Tarjottimelta löytyi Mokkamestareiden suklaakahvia, jättipaahtis niin kuin minä siitä pidän, mansikoita, suklaata ja keksiä. Kahvi sekä suklaa olivat itselleni uusia tuttavuuksia, joista ei enää paluutta ole. Nam! Mies tietää mun maun.

 


Tasan neljä vuotta sitten, juurikin äitienpäivän aamuna, istuimme miehen kanssa olohuoneen sohvilla vastakkain, toisiamme tuijottaen. Päässä surisi tuhat ajatusta ja kuitenkaan ei mitään järkevää. Suupielet kääntyivät kuin väkisin paljon merkitsevään hymyyn. Teki mieli kiljua onnesta ja vähän kauhustakin, sillä olimme juuri nähneet kovin odotetut kaksi viivaa testitikussa.





Ystävä, jonka suloisella lapsella on myös meneillään herkullinen uhma-ikä, laittoi aamulla viestissä kauniin ja osuvan pätkän runosta, johon oli juuri törmännyt. Runo on ilmeisesti Tuulikki Jääskeläisen. Tekstinpätkä osui ja upposi siinä määrin (ainakin näin raskaushormonien vaikutuksen alaisena) myös tähän uhmaiän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa painiskelevaan äitiin, että sain ihan todella nieleskellä kyyneleitä sen luettuani. Runossa puhutaan meidän äitien vajavuuksista, inhimillisistä puutteista ja siitä syyllisyydentunnosta, kun tajuaa että ei osaa eikä pysty olemaan läheskään aina sellainen äiti kuin haluaisi olla. ”Jos kuulisi hetkenä sellaisena, kun mieli ei taivaisiin yllä, että selviät ihan kivasti ja äitinä riität kyllä.”




keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Major Hair Envy: DAWN OLIVIERI



Katsottiin juuri miehen kanssa House of Liesin kakkoskausi (joka hujahti ohi aivan liian nopsaan) ja sain melkoisen päähänpinttymän Dawn Olivierin upeasta, ylipitkästä eteenpäin pitenevästä polkasta. Mulla on ehkä myös pieni girl crush esittämäänsä Monica Talbotin hahmoa kohtaan, joka on herkullinen sekoitus häikäilemättömyyttä, itsevarmuutta, seksikyyttä ja ilkeyttä ripauksella arvaamattomuutta. Päälle vielä Olivierin upean ulkomuoto ja makea käheä ääni. Toimii!




En harmikseni, tuntienkaan googlauksella, löytänyt ihan täydellisiä kuvia hiuksista, mutta ehkä näistä Pinterestiin keräämistäni saa kuitenkin kuvan. Pysäytyskuvat sarjasta olisivat teitysti olleet parhaita. Olen viimeviikkoina kehittänyt itselleni melkoisen hiustenleikkauskuumeen, sillä vaikka pitkät hiukset on aina omalla tavallaan ihanat, alkavat ne tuntua armotta aika tylsältä ja nähdyltä jutulta. Niinpä tämän herkullisen mallin näkeminen ei helpottanut leikkauskuumetta ollenkaan. Epäilen kuitenkin suuresti, että tällainen malli imartelisi minua siinä missä Olivieria, sillä olen 15 senttiä lyhyempi ja varmasti 15 kiloa painavampi, eikä kaulaankaan ole mittaa liiemmin suotu. Eikä unohdeta sitä, että hiusmassan määrässäkin varmasti jotain eroa on, mutta sen feikkaaminen on huomattavasti helpompaa kuin kaulan kasvattaminen.




Tämä taitaa melkeinpä olla se herkullisin pituus. Vähän niin kuin siinä rajoilla, että onko jo liian ylipitkän näköinen ollakseen a-linjainen, eli eteenpäin pitenevä. Päälle vielä sopivan huoleton viimeistely. Voilá!





Voi näitä elämän suuria valintoja. Niitä pohtiessa, voin onneksi jatkaa vielä hetken herkullisten hiuskuvien selailua.