perjantai 31. tammikuuta 2014

Tapahtui eräänä päivänä



Keskiviikkoaamu. Saamme Pärpän kanssa nukkua pitkään, sillä koulu alkaa vasta kymmeneltä ja Pärpällä ei ole päikkypäivä vaan mammapäivä. Syömme kaikessa rauhassa terveellisen aamupalan, eli leipää ja kylmää kaakaota. Pärppä jää olkkariin katselemaan piirrettyjä ja minä siirryn puunauspuuhiin pikkuvessan peilin ääreen.


 


Voi ei tätä näppyistä naamaa ja sotkuista hiuspehkoa, ajattelen. Lopetan kuitenkin sievistelyn, sillä kaikilla on varmaan joskus ollut finni leuassa ja hiukset pystyssä.
Elämä on.




Otan vahinkokuvan käsipyyhkeestä ja enemmän tarkoituksellisen kuvan maan mainiosta kiharatuotteesta. Joicon Curl Activator herättää tehokkaasti nukkuvat luonnonkiharat. Ei tee hiuksista tahmaisia tai koppuraisia, eikä tuoksu liian voimakkaalta. Seuraa siis suihkuttelua ja puristelua ja se on totista hommaa, kuten huomaatte, mutta sieltä niitä nätimpiä kiharoita jo alkaa ilmestyä.




Kiireetön aamupalahetki alkaa kostautua pikku hoppuna. Tai siis ainahan mulle tulee lähtiessä kiire, joten turha selitellä. Vaatteet niskaan ja autoon, sillä ihana mamma on luvannut heittää minut kouluun, jonka jälkeen he Pärpän kanssa jatkavat Ikeaan lihapullille ja tyynyostoksille.




Apua, harjoituspääni Kerstin meinaa unohtua ruokapöydän tuolille, jonne sen edellisenä iltana jemmasin, sillä totesin että en halua kohdata häntä tokkuraisena yöllisellä vessareissullani silmästä silmään. Yhh. Nappaan samalla kuvan viimeisiään vetelevistä tulppaaneista. Kiire, kiire!




Ulkona on mitä ihanin aamu, kylmä tietysti, niin kuin joka päivä, mutta myös aurinkoinen.




Saavutaan keskustaan ja koululle ja olen tosi onnellinen, ettei tarvinnut taas taivaltaa pakkasessa palellen bussille ja bussilta koululle.




Tänään onkin vähän erilainen koulupäivä, sillä vanhemmat opiskelijat laittavat meidän uudempien hiukset. Istun siis "kummini" tuoliin ja sanon heipat luonnonkiharoilleni. Siinä mielessä heipat, että pidennykset päässä on omakin hius pidettävänä taas suorana. Miksi muuten yhtäkkiä taas "löysin" kiharani ja ihastuin niihin, vaikka olin juuri käynyt ostamassa pidennykset. Tyypillistä. No, sitten X kuukauden kuluttua taas uudestaan, kun pidennykset ovat historiaa.




 Tiedossa on siis 45cm mittaiset sinettipidennykset ja kolme pakkausta, eli 60 sinettiä, pitäisi aamupäivän aikana saada ladottua päähän. Vaikka mikäs mulla siinä oli istuessa kummini ahkeroidessa.




 Ihan nopeasta operaatiosta ei ole kyse, joten välillä käydään lounaalla ja hairahdan karkkiostoksille, jotta en nukahtaisi, sillä ylevä tehtäväni oli ojentaa hiustupsuja sitä mukaan kun niitä tarvittiin. Ehdin myös napata kuvan ikkunasta näkyvästä aurinkoisesta maisemasta.





Noin kolme ja puoli tuntia myöhemmin voidaan todeta, että nyt on hiusta! Pituutta saatiin taakse lisää noin 20 cm ja lyhyempiin sivuhiuksiin sitä tuli tietysti vähän reilummin. Hyvä kun niskat kestää! Tämä kuva on oikeastaan vielä raakaversio lopputuloksesta, sillä vasta tänään, kun olin ensin kotona pessyt hiukset niin että asettuivat, tehtiin kevennykset ja rikottiin oman hiuksen linjaa, jotta totuus ei olisi liian ilmiselvä. Siis se, että päässäni on omaa ja lainahiusta.





Rentoutuksen jälkeen oli taas aika käydä hommiin ja Kerstinin kimppuun. Vuorossa oli pitkä, eteenpäin pitenevä polkka. Opettaja edellä ja me perässä.




Niin saatiin leikkaus ja föönaus tehtyä ja Kerstinin oli aika siirtyä kaappiin yöpymään ja minun lähteä kohti bussipysäkkiä. Ilman hanskoja! Ei hyvä.




 Ulkona on kylmä ja bussissa on kylmä ja mua nukuttaa kauheasti, mutta hyvää on se, että kuin tilauksesta kaupungin miehet kävivät laittamassa siihen pimeälle pätkälle valot, jota varten luulin jo joutuvani liikkumana aina hermeettisen taskulampun kanssa. Pelkuri kun olen. Pieni suuri asia.




 Home sweet home! Kotona minua odottavat mopolla kaahaileva Pärppä the Kalsarikostaja, vatsarapsuja kaipaava Lenni, sekä sohvalla rentoutuva villasukkasankari, jonka seuraan liityn. Loppuillasta ei ole juuri lapsenlapsille kerrottavaa, sillä se menee väsykoomaillessa, niin kuin jokainen ilta koulun jälkeen.




tiistai 28. tammikuuta 2014

Herra Svansson



Naapuriin, siis mammalle ja papalle, tuli muutama viikko sitten kissapentu, Herra Svansson nimeltään. Svanssonissa on puolet maatiaista, neljäsosa Venäjänsinistä ja neljäsosa Manksia. Seos on erittäin onnistunut, sillä Savansson, tai Spanspo, kuten Pärppä alkuun sanoi, on ihan mieletön persoona. Se on seurallisin ja rohkein kissavauva, jonka olen tavannut. Se on samalla kauhean villi ja äärimmäisen ihmisläheinen ja nauttiikin kovasti sylissä olosta. Vaikka on siis vasta pentu! Lisäksi sillä on ihan hassu häntä, niin kuin Mankseilla kuuluu olla. Pituudesta puuttuu ehkä noin kolmasosa ”normikissaan” verrattuna ja hännän päässä on hassu koukku. Ollaankin mietitty, että voisikohan se roikkua sillä vaikka kiipeilypuussaan, vähän niin kuin Marsupilami.




Lapsi taitaa tunnistaa toisen, sillä oikeastaan ihan alusta saakka Svansson on tykännyt Pärpästä. Lienee sanomattakin selvää, että Pärppä on aivan hulluna siihen! Luulisi, että kolmevuotiaan äänekkäät ja vauhdikkaat leikit karkottaisivat kissanpojan johonkin piiloon nukkumaan, mutta ei, juuri Pärppä on saanut Svanssonin innostettua mitä villeimpiin leikkeihin.  Yksi sen lempileikeistä, jota se leikkii kylläkin vain mamman ja papan kanssa, on sellainen, että se hipsuttelee flyygelihuoneeseen läpikuultavien verhojen taakse istumaan ja alkaa naukua kovaäänisesti. Sitten mamman ja papan pitää suureen ääneen ihmetellä missä Svansson mahtaa olla ja etsiä sitä. Ihan hassua! Ja tätä toistetaan ja toistetaan.




Osaa se olla vallatonkin. Välillä kuuluu villi naukaisu ja kas, kissa roikkuu verhoissa tai traakkipuussa. Silloin sitä pitää tietysti torua ja hakea pois pahanteosta. Svansson on kuitenkin siitä hassu, että aina kun siihen sormenpäälläänkin koskee, rapsuttelusta ja silittelystä puhumattakaan, alkaa se välittömästi kovaäänisen kehräyksen. Myös silloin, kun sen hakee torujen kera pois verhoista ja kukkapurkista. Toimenpiteen tehoa voidaan siis epäillä.




Illan tullen se hakeutuu sohvalla löhöävän papan rinnan päälle, aivan ystävänsä Jakke-koiran kylkeen ja yöunet se vetelee tyytyväisenä mamman ja papan sängyssä, tietysti yhdessä Jaken kanssa. Ne ovatkin minikokoisen Jaken kanssa aika hauska parivaljakko. Jaken tullessa lähelle, Svansson aloitta ”siunailun”, eli täppii hellästi tassullaan Jaken päälakea. Ken tietää mitä se sillä viestii. Ehkä jotain valtasuhteisiin liittyvää? Välillä se myös paatoksellisesti pesee Jaken päätä ja korvia ja kovempia likoja hampailla irrottaessaan, saa varoitukseksi pehmeän murahduksen, että ei niin kovaa lapsi hyvä. Kunnolliseen yhteiskuvaan näitä kahta ei saatu, sillä Jakke on harvinaisen estynyt koira, joka ahdistuu ihan kaikesta, paitsi sylissä olosta, mutta ehkäpä joku toinen kerta.



 
Ei taida olla montaakaan suloisempaa asiaa, kuin unisen raukeana kehräävä kissanpentu ja sen untuvanpehmeä turkki. Svanssonia, tai Panssonia, kuten Pärppä nykyään sanoo, silitellessä kyllä unohtuu kaikki paha maailmassa. Rentoutusterapiaa parhaimmillaan.