Lelukoira

Mitä, minuako tulit hakemaan? Näit väärin, ei täällä ketään ole. 

Jos joku ihmetteli vieraan näköistä koiraa ovellamme edellisen eteispostauksen kuvissa, voin ihmettelijöille vakuuttaa kyseessä olleen se yksi ja sama meillä asuva karvatassu, eli Lenni Lepaniinius. Hauvaherramme kävi viikonloppuna vihdoin läpi kauan kaivatun ja suuresti inhotun pesu-föönaus-trimmaus –ruljanssin. Pidämme Lennin kanssa tästä operaatiosta molemmat ihan yhtä paljon.

Pufff! Alla olevat kuvat on otettu toisessa välivaiheessa, eli pesun ja föönauksen jälkeen.

Bichon Frisé on siitä loistava rotu, että siitä ei lähde karvaa oikeasti ollenkaan. Ehkä siis tämä noin neljä kertaa vuodessa toistettava trimmausoperaatio on siitä pieni hinta. Toinen erityisen loistava seikka on se, että Bichonit eivät juuri allergisoi tiheän pohjavillansa ansiosta, sillä tuo tuplaeristys pitää allergiaoireita aiheuttavan hilseen sisällään. Elävä todiste tästä on koirille allerginen bestikseni H, jonka luona Lenni toisinaan on hoidossa, joskus jopa nukkuen samalla tyynyllä.

 

Valkoisen turkin pitäminen hohtavan valkoisena ei ole täysin vaivatonta, mutta onneksi siinä auttaa Bright White –shampoo. Föönaus karstan avulla on ehdoton edellytys sille, että voidaan kaivaa trimmaussakset esiin, sillä itsekseen kuivuessaan turkki menee pienelle kiharalle ja malliin leikkaamisen voi unohtaa. Föönauksen jälkeen kaivetaan esiin vähän laastaria, teipataan pari sormea hiertymien varalta, teroitetaan sakset ja ryhdytään hommiin, eli siihen työläimpään osuuteen tätä projektia. Koko projektiin menee nykyään jo helposti kolmeen tuntiin, sillä olen vuosien varrella kehittynyt leikkaamisessa niin, että se hoituu jo vähän nopeammin. Maltilla, tiiviillä keskittymisellä, hyvillä saksilla ja teroittajalla sekä muutamilla perustiedoilla siitä miten Bichonit kannattaa trimmata rakenteensa puolesta, pääsee jo aika pitkälle.

Tässä omatekoisessa kotitrimmissä Lenni ei muistuta juurikaan rotunsa ylistettyjä edustajia, mutta se ei meitä haittaa. Päinvastoin, meidän mielestä se on pentumaisen suloinen lyhyessä karvassaan. Käytännöllisyydestä näin kurakelien tullen nyt puhumattakaan.

 

 

  Vaikka Lenni on ehkä eniten itsensä näköinen ja tosi sympaattisen suloinen hieman rähjääntyneenä, on se pesun ja trimmauksen jälkeinen turkin pehmeys ja tuoksu suorastaan ylellisen pehmolelumaista. Sen lisäksi että Lenni näyttää aivan lelukoiralta! Siitäkin muuten tykkään tässä rodusta, että eivät yleensä haise koiralta, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Uusi viikko, uusi kuvakulma

 

 Tervetuloa meille! Vastaan vihdoin Vaaleanpunaisessa hirsitalossa –blogin Marjan minulle viimeviikolla esittämään haasteeseen esitellä uusi kuvakulma kodistamme. Varsinaiseksi haasteeksi tätä nyt tuskin voi edes kutsua, sillä tällä bloggaushistorialla esiteltävissä kulmissa oli vielä reilusti valinnanvaraa. Eteisen esittely tuntui luonnolliselta valinnalta, sillä onhan se tila jonka meille tullessaan ensimmäisenä näkee.

Meille piti tulla talotehtaalta tylsä valkoinen ulko-ovi, jossa oli pienet päällekkäiset, neliön muotoiset huurretut ikkunaruudut. Onneksi pidin pääni (mutta myös budjetin) ja löysin meille tori.fi:stä oikean kokoisen (oviaukon koko kun oli hieman harvinaisempi) suomalaisen valmistajan lähes käyttämättömän oven, joka viimeisteli talomme julkisivun. Kyllä mieskin sitten myönsi, että oven vaihto kannatti nähdessään sen paikallaan.

Kultakehyksinen peili on löytö huutonetistä. Katsoin ilmoituksen kuvaa ja mietin että maalaan kehykset mustalla tai hopealla, sillä en osaa elää keltakullan kanssa. Kuitenkin kun peilin näin, hautasin heti ajatukset maalaamisesta, sillä kehyksissä on sen verran kaunis ajan patina. Luulenpa että tuo kyseinen peili näyttelee tärkeää roolia siinä, että uskaltauduin viimein tykkäämään myös kullansävyistä itselläni sekä kotona. Edelleen aika pienissä määrin, mutta kuitenkin.

 

(F)unemployment

Kotirouva kuulostaa kivalta titteliltä, mutta työtön ei niinkään. Eikä se työttömyys kivaa olekaan, joten sinänsä ihan reilua kai. Työtön on kuitenkin lähempänä todellisuutta, mitä tämänhetkiseen titteliini tulee. Vaikka olen nauttinut pojan kanssa kotonaolosta, ovat elämän realiteetit sellaiset, että ei tätä meidän taloutta nykyisellään pyöritetä yhden palkan varassa. Ja kyllähän se niinkin on, että työ on ihmiselle hyväksi.

 

Niin kuin nuorten, potentiaalisessa lisääntymisiässä olevien, naisten kohtalona usein on, olen minäkin kiertänyt määräaikaisesta tehtävästä toiseen. Vuosi siellä, toinen tuolla ja puolitoista muualla. Vajaa kolme vuotta sitten jäin äitiyslomalle määräaikaisesta työsuhteesta ja samalla siis myös työttömäksi. Viime syksynä, kun olin valmis palaamaan työelämään, ei työnhaku enää ollut samanlaista kuin muutama vuosi aiemmin. Vallitseva taloustilanne näkyi vahvasti avointen paikkojen sekä hakijoiden määrässä. Aiemmin seuraava tehtävä oli aina löytynyt suhteellisen pian, mutta nyt siihen meni lähemmäs puoli vuotta. Hioin CV:tä ja hakemustani, ravasin haastatteluissa ja menestyin rekrytointiprosesseissa, mutta se että pääsee useamman kerran viiden tai kolmen parhaan joukkoon, ei valitettavasti tässä kilpajuoksussa juuri auta. Olin jo asennoitunut siihen, että otan sen mitä saan ja senkin varmasti taas pätkämuodossa, kunnes onni vihdoin potkaisi, tähdet taivaalla olivat oikeissa asennoissa ja minulla kai oikean sävyinen jakku tai jotain; sain vakituisen työn, jossa viihdyin loistavasti! Ironista kyllä, tästä vakituisesta työsuhteesta tuli kuitenkin lyhin kaikista. Iski Y niin kuin yllätys ja T niin kuin työttömyys. Siis yyteet. Minä ja 80 muuta, eli kolmasosa firman henkilöstöstä, saimme lapun kouraan ja pitkän kuuman kesän.

Nyt ollaan siis taas lähtötilanteessa ja ei riitä että työnhaku on rankkaa puuhaa, vaan tämä syksy näyttää työllistymisen suhteen vielä huomattavasti synkemmältä kuin tilanne vuosi sitten. Joukkoirtisanomisista saa lukea lähes joka viikko, eli kilpailu työmarkkinoilla kiristyy ja yritykset ovat varovaisia palkkaamaan uutta väkeä. Työnhakijan pitää olla fiksu, filmaattinen, nuori, innokas, kokenut ja erottua 150 vastaavan joukosta. Pitää myös kestää henkistä vuoristorataa, eli innostua sata lasissa jokaisesta hakemastaan tehtävästä ja kuvitella itsensä niihin ja toipua pikavauhtia pettymyksistä joita tälle tielle ihan väkisinkin osuu, jotta voi taas astella lippu korkealla seuraavaan haastatteluun. Eikä saa turhautua, sillä vaikka tiedät että olisit ihan törkeän hyvä hakemassasi tehtävässä, tiedät usein myös että et sitä saa koska CV:stä puuttuu taas yksi vaadittavista asioista. Niin se vain menee, kunnes joku rohkea ja taitava haastattelija näkee CVn takana olevan ihmisen ja antaa mahdollisuuden. Sitä mahdollisuutta tässä odotellessa siis!

 Kuvissa esiintyvä päivän asu eiliseltä onkin juuri työhaastatteluasu. Huomenaamulla taas lippu salkoon ja menoksi!

Jakku, housut ja paita H&M, huivi Vila, kengät DinSko ja laukku Mulberry.
Kello DKNY, kaulakoru Calvin Klein ja rannekorut Tiffany & Co ja Kappahl.