Q&A

Sain tämän hauskan haasteen ystävältäni Empulta, Puuroa ikkunassa –blogista. Esipuheena todettakoon, että vastausten pituus on sitä luokkaa, että siitä voi päätellä vain yhden asian: töissä ei ollut tänäänkään mitään tekemistä. Tai ehkä en vain osannut vastata lyhyemmin. Enhän ole koskaan kovin vähäsanainen kasvotustenkaan. Niin ja seassa on muutama kuva viime joululta.

11 ASIAA MINUSTA

1. Aika harva ihminen on kai joutunut sairaalan eristysosastolle, mutta minä olen siellä oleskellut kahdesti. Olin ala-asteikäinen, kun sain poikkeuksellisen kovan yskän ja kasan sivutauteja. Diagnoosiksi varmistui hinkuyskä ja jokin Venäjältä tullut “0-kanta”, joka on resistentti täällä annettaville rokotteille. Vietin eristyksissä noin viikon, mutta yksin ainakin puoli vuotta. Venäjällä en ole käynyt koskaan. Toinen kerta oli lukion jälkeen, kun paluumatkalla Egyptistä menin huonoon kuntoon. Kotona menin tietysti heti lääkäriin ja sain tiukan käskyn siirtyä suoraan Hatanpäälle eristysosastolle. Edes kotona en saanut poiketa. Olin saanut reissussa shigellan (sonnei), eli punataudin. Muutaman päivän hevoskuuri antibiootteja ja sain palata takaisin kotiin jatkamaan toipumista.

2. Olen ajanut prätkäkortin sinä kesänä kun täytin 17, sillä perheemme muutti silloin teinin ( ja monen muunkin!) mielestä aivan liian syvälle perämetsään, josta busseja kulki sivistykseen jos kulki. Vastustin tietysti muuttoa viimeiseen pisaraan ja kiukuttelin juuri niin kuin vain angstinen teini osaa. Vanhempani turvautuvat lahjontaan ja lupasivat minulle prätkäkortin ja prätkän.

3. Olin 16, kun tapasimme aviomieheni kanssa ja aloimme seurustella. Täytin 17 myöhemmin sillä viikolla. Ja tämä on siis luonnollinen jatkumo edelliselle kohdalle, sillä tuo prätkä liittyy kiinteästi seurustelumme alkuun.

4. Tykkään ajamisesta (silloin kun ei väsytä kauheasti) ja auton ratissa olen varma ja hyvä kuski. Lisäksi olen aika loistava taskuparkkeeraaja. En myöskään arastele ajaa ulkomailla. Rapatessa tietysti joskus roiskuu ja plakkarissa on yksi kolari ja on tuota korttiakin kerran kuivateltu kuukauden päivät ylinopeuden takia.

5. Olin ehkä noin 10-vuotias, kun löysin eräänä talvena toisella paikkakunnalla kyläillessämme ulkoa pikkuisen ja yksinäisen kissanpennun. Siis tosi pikkuisen. Pelastin sen syliini ja kiikutin sisälle lämpimään. Ääni väristen anelin saada pitää sen ja koiranpentukatseeni tehosi, sillä pian annoin sille kammottavan ruman nimen: Ruut. Hyvin pian nimi muotoutui kuitenkin muotoon Lumpustaja. Lumpustaja oli vähän yksinkertainen kissa, joka nukkui aina pääni vieressä tyynyllä.

6. Puhun aivan liian nopeasti, kun innostun tai jännitän. Ja liiallinen nopeus johtaa lopulta siihen, että puhe ei ole enää kovin artikuloitua.  Tämä on itseäni suunnattomasti ärsyttävä piirre, josta yritän vuodesta toiseen opetella pois. Palkkaan ehkä kohta puhe- tai esiintymisvalmentajan.

7. Hampurilainen on hyvää ruokaa. Vaikka työskentelin koko opiskeluaikani, eli lähemmäs neljä vuotta, useamman vuoron viikossa Hesen tiskin tai grillin takana, en koskaan kyllästynyt hamppareihin. Eikä niin ole käynyt sen jälkeenkään.

8. En ole koskaan maistanut tupakkaa. Ärsyynnyn suunnattomasti, kun näen vanhempien polttavan lastensa välittömässä läheisyydessä.

9. Sydämessäni on aina paikka Kummeleille ja kummelivitseille. Jaksavat naurattaa aina eivätkä vanhene koskaan. Lempparini Kummeleista on Timo Kahilainen ja hahmonsa <3

10. Minulla vahvahko taipumus ”kanaemoiluun”. Muistan eräänkin kerran, kun mieheni, pikkuveljeni ja yksi kaverimme lähtivät hakemaan vanhempieni muuttokuormaa Ranskasta kuorma-autolla. Vaadin saada hankkia heille “vähän” matkaevästä ja lopputulos oli se, että kuorma-auton ohjaamon jokainen kolo, lokero, luukku ja penkinalus oli täynnä ruokaa. Poikia nauratti. Ainakaan eivät kärsineet nälästä!

11. Rakastan hattaraa. En vain ymmärrä, miksi tuoretta hattaraa on niin vaikea saada mistään muualta kuin huvipuistoista tai vapputorilta. Ostin kerran omankin hattarakoneen, mutta se oli niin mopo, että yhden ison hattaran valmistamiseen olisi mennyt varmaan kolme varttia. Hermothan siinä paloi. Eikä sitä paitsi yksi hattara riitä mihinkään. Sopiva kerta-annos on kaksi.

 

EMPUN KYSYMYKSET

1. Mikä on hulluinta tai hassuinta, mitä olet tehnyt?

Tämä kysymys osoittautui koko setin vaikeimmaksi. Vastaan ikuisuudelta tuntuneen pohdinnan jälkeen, että se lukion jälkeinen Egyptiin suunnannut matka oli melkoista hulluutta, vaikken matkan sisällöstä itse vastuussa ollutkaan.  Oli hullua syödä kylmää ruokaa jossain pikkukylässä Niilin yläjuoksulla, oli hullua kulkea vaaleat hiukset aukinaisina Kairon ydinkeskustan ulkopuolella ja oli aika hullua joutua melkein nokkakolariin jossain maantiellä keskellä aavikkoa.

2. Jos yksi turhamaisuuteen liittyvä haaveesi toteutettaisiin välittömästi, mikä se olisi?

Ylimääräisten ihokarvojen pysyvä poisto. Piste.

3. Mikä on sinulle bloggaamisessa parasta?

Tykkään kirjoittamisesta, kuvaamisesta ja kuvien käsittelemisestä, mutta toisaalta olisihan tämä tylsää ilman lukijoita ja vuorovaikutusta. En pysty valitsemaan. Koko paketti siis.

4. Voisitko tehdä vuoden ajan kokopäivätyötä vain hyvän palkan takia?

Sanoisin että varmaan aika moni ihminen joutuu tekemään työtä vain siitä maksettavan palkan takia eivätkä siis saa mitään itse työstä. Eikä se palkka ole useimmiten edes kovin hyvä. Tylsää duunia tekisin toki, mutta entä ihan kamalaa duunia? Jäin miettimään, että mikä olisi niin kamalaa, että en sitä perhettäni ylläpitääkseni pystyisi tekemään, mutta keksin vain yhden: ruumissukeltaja.

5. Mikä on intohimosi?

Intohimo on aika vahva ilmaisu, mutta sanon sanon suklaan, valokuvaamisen ja elokuvat. Vai pitäisikö kuitenkin sanoa perhe, sillä se on minulle elämässä ehdottomasti tärkeintä.

6. Kenelle ja miksi antaisit lahjakortin maailmanympärimatkaan, jos itse et saisi sitä pitää?

Antaisin sen Pärpälle vanhempana käytettäväksi, sillä matkailu ja maailman näkeminen on niin kovin tärkeää ja sivistävää.

7. Millainen oli paras ystäväsi, kun olit pikkulapsi?

Ensin taisivat olla Matti ja Näkymätön Poika. Ne olivat molemmat mielikuvitusystäviäni, joiden takia kerran jätin sormenikin auton oven väliin. Olisivat jääneet muuten kyydistä. He kuitenkin vaihtoivat maisemaa sinä päivänä, kun pikkuveljeni syntyi. Sittemmin minulla on ollut monta parasta ystävää, sillä muutimme usein ja paikkakunnat vaihtuivat.

8. Mitä sanoja pidät ärsyttävinä?

Feissari on ärsyttävä sana silloin kun sillä tarkoitetaan Facebookia. Feissari kun mielestäni tarkoittaa jotain ihan muuta, eikä sitä tule käyttää tuossa asiayhteydessä. Nih! Ripuli puolestaan on äärettömän ruma merkitykseltään sekä foneettisesti.

9. Mitä teet mieluiten omalla ajallasi?

Haen pussillisen irtokarkkeja ja katson jonkun tosi romanttisen chick flickin.

10. Mistä periaatteista olet vastoin aikeistasi luopunut lasten kasvattamisen suhteen?

Voi, niitä on varmasti aika paljon! Ensimmäisenä mieleen tulee se, että saako ruokapöydässä olla leluja tai saako syödessä katsoa joskus iPadia. Jep, pilalla on poika!

11. Mikä suklaa on parasta?

Nyt on paha. Yhtä absoluuttisen oikeaa vastausta ei ole, sillä eri tilanteet vaativat eri suklaan, mutta lähimpänä yleispätevää vastausta on maitosuklaa kokonaisilla hasselpähkinöillä. Toimii!

Olin hieman laiska ja kierrätin osan Empulta saamistani sekä hänen saamistaan kysymyksistä. Mitäpä sitä ehjää korjaamaan ja niin edelleen.

 

KYSYMYKSENI SEURAAVILLE

1. Millä kolmella sanalla luulet muiden kuvailevan sinua?

2. Mitä ruokaa teet useimmiten arkena?

3. Jos yksi turhamaisuuteen liittyvä haaveesi toteutettaisiin välittömästi, mikä se olisi?

4. Mitä kahta asiaa himoat vaatekaappiisi tällä hetkellä?

5. Aamu vai ilta?

6. Mistä olet viimeksi ollut järjettömän onnellinen ja miksi?

7. Missä maassa asuisit, jos Suomi ei olisi vaihtoehto?

8. Mitä teet mieluiten ”omalla ajallasi”?

9.  Mikä sana tai sanat ovat ärsyttäviä?

10. Haluaisitko vielä kouluttautua/kouluttaudutko johonkin ammattiin tällä hetkellä?

11. Minkä yhden neuvon antaisit teini-ikäiselle itsellesi?

Esitän yllä olevat kysymykset seuraaville bloggaajille (elleivät tällaiseen ole jo juuri vastanneet) ja toivoin heidän siis lisäksi kertovan 11 asiaa itsestään:

Jaana/ Kauniin karu maailma

Kristiina/ Silkkiä ja Satakieliä

Marja/ Vaaleanpunainen hirsitalo

Moving on to the next chapter

Viimeisen kahden vuoden aika olen hakenut enemmän töitä kuin tehnyt niitä (ei sillä, ettei työnhaku kävisi työstä). Tämä syksy on myös osoittanut varsin selväsanaisesti todeksi sellaisen asian, että tällä hetkellä, olkoon syyt mitkä hyvänsä, en saa mitään muuta kuin puhelinpalvelu- tai myyntityötä. Ottaa kuulkaa aika koville tajuta ja todeta ääneen nämä faktat, koska minunhan piti olla se hyvä tyyppi joka menestyy haastatteluissa, tulee helposti toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja oppii uudet hommat nopeasti. Luovin sujuvasti pätkästä toiseen pidempiaikaisen duunin toiveessa, jotta pääsisin jossain näyttämään kynteni ja vihdoin etenemään ja hankkimaan jotain spesifiä osaamista. Itse asiassa, kyllä mä olen se tyyppi edelleen, mutta ainut erotus entiseen on se, että sitä uutta duunia edellisen pätkä loputtua ei tällä kertaa vain löydy. Edelleen menestyn haastatteluissa, mutta se ei auta, että tulee kerta toisensa jälkeen kakkoseksi, kolmoseksi tai vitoseksi, jos ei koskaan saa sitä hakemaansa paikkaa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, oivalsin syksyllä, että YT-irtisanottuna kuulun muutosturvan piirin ja voisin siis opiskella. Keksin yhtäkkiä lokakuussa alan, jolle yrittää. Muistan vieläkin sen hetken ja olon joka minut valtasi. Olisiko tämä vastaus moniin mietteisiini ja haaveisiini liittyen työelämään ja ratkaisu tähän epätoivoiseen työllisyystilanteeseen. Hetki oli niin vahva, että taisin jopa vuodattaa muutaman onnen ja helpotuksen kyyneleen. Pian lampsinkin yksityisen koulun rehtorin haastatteluun. Koulutuspaperit tehtiin siltä istumalta ja kuten sanoin, se oli prosessin helpoin osa. Kun tajusin mitä kaikkea pitäisi tapahtua ja ratkaista, olin vähällä luovuttaa, sillä en halunnut taas innostua jostain asiasta ja pettyä karvaasti, kuten työnhaussa koko ajan tapahtuu. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että enemmän kaduttaa, jos en edes yritä ja katso tätä korttia loppuun. Käyköön miten käy.

Vähän nolotti kun posket hehkuen vuodatin sieluni, sydämeni ja epätoivoni TE-toimiston hakupaperille, mutta ajattelin että jos siellä on yhtään ihmistä hakemustani lukemassa, voitaisiin se vaikka hyväksyä. Tosiasiassa en uskonut hetkeäkään, että lautakunta hyväksyisi opiskeluni ansiosidonnaisen turvin, sillä onhan minulla jo BBAn paperit pohjalla (joka ei muuten yksinään riitä mihinkään, kuten olen saanut huomata). Etenkin kun TE-toimiston yhteyshenkilöni varoitteli toivomasta liikoja. Samaan aikaan oli meneillään rekry tehtävään, johon ihan todella, todella kovasti halusin. Ehkä muistattekin. En osannut mitenkään oikeasti ajatella, vaikka kyllä yritin, että tässä on nyt kaksi yhtä hyvää vaihtoehtoa, siis opiskelu ja tämä hakemani työ, ja että hyvä jos kumpi tahansa toteutuu, vaan valitsin turvallisemman vaihtoehdon mielessäni ykköseksi, eli työn.  Niinpä pettymys oli todella kova, kun story of my life toistui ja jäin kilpailussa työpaikasta taas kakkoseksi. Olin nimittäin todella vakuuttunut että paikan saisin ja sitä niin kovasti toivoin.

Olin pari päivää aivan alamaissa ja tuntui, että mikään mitä yritän, ei onnistu. Itketti. Kaverit ja mieskin sanoivat etteivät enää keksi mitään uutta sanottavaa tai tapaa lohduttaa. Kaikki oli jo käytetty ja tsemppilauseiden hohto himmentynyt. Kuitenkin juuri synkällä hetkellä tunnelin päästä alkoi näkyä valoa, eikä kyseessä ollut juna. Puhelin soi Hesen Drive-Inin jonossa ja soittaja sanoi olevansa TE-toimistosta. Kertoi, että opiskeluhakemukseni on hyväksytty. Varmistin kahteen kertaan, että ymmärsin kuulemani. Taas itketti, mutta nyt helpotuksesta. Tämä homma saattaisi sittenkin onnistua. Huh mitä henkistä vuoristorataa!

Seuraavaksi aloin selvitellä rahoitusta, sillä yksityinen koulu maksaa karvan vajaan seitsemän tonnia. (Auts.) Toinen, yhtä suuri tai vielä suurempi uhka oli silmissä hupeneva ansiosidonnaiskauteni, joka päättyisi alkuvuodesta ja ilman uutta kautta en voisi opiskella. Tiesin, että valmisteillä on laki, joka tiputtaisi ansiosidonnaisen perusteena käytettyä työaikaa 36 viikosta 26 viikkoon ja se saattaisi toteutuessaan olla pelastukseni, sillä minulla oli kasassa 24 viikkoa työtä ja koulun alkuun oli aikaa vain noin kymmenen viikkoa, eli minun olisi pitänyt päästä töihin siltä istumalta jotta olisi edes jonkinasteinen madollisuus saada 36 viikkoa täyteen ennen tammikuun loppua. Sitä yritinkin ja hain kaikkia mahdollisia paketoijan, joulukiireapulaisen ja kassan hommia, mutta joka paikasta tuli vastauksena kiitos, mutta ei kiitos. Lakiehdotus kierteli valiokunnissa ja tiesin, että se ratkaistaisiin pian. Tietysti ihan jo siksikin, että sen on tarkoitus tulla voimaan vuoden alusta ja vuosi läheni kovaa vauhtia loppuaan. Oli koko ajan varsin todennäköistä että se läpi menee, mutta ennen kuin asia oli pöytään nuijittu, ei sen varaan voinut laskea. Lopulta sitten sain tämän viiden viikon pätkän töitä ja silmä kovana jatkoin lakiehdotuksen etenemisen seuraamista. Viikko sitten tiistaina, juuri ennen puolta yötä, istuin seuraamassa taas yhtä eduskunnan täysistuntoa ja naputin selaimen päivitysnappulaa kun ”lakini” oli käsittelyvuorossa. Lopulta ruutuun ilmestyi teksti että hyväksytty siltä ja siltä osin. Sydän hakaten aloin koluta ehdotuksen pykäliä ja tulin lopulta siihen tulokseen, että kyllä se tärkeä pykälä sisältyi niihin hyväksyttyihin. Oli epäuskoinen ja kevyt olo, vaikka samaan aikaan olisin halunnut jonkun itseäni fiksumman vahvistavan minulle että tulkitsin asian oikein. Mies on varmasti minua fiksumpi ja oli samaa mieltä tulkintani kanssa mutta, kaipasin vieläkin vaikutusvaltaisempaa vahvistusta. Soittelin alkuviikosta kassaan ja sain sieltä kaipaamani varmistuksen. Toissapäivänä sitten maksoin varausmaksun ja lähetin sopimuspaperit allekirjoitettuna takaisin koululle.

Hymyilyttää ihan kauheasti, sillä nyt se on varmaa, mä lähden opiskelemaan uutta ja mielenkiintoista alaa! Sormet syyhyävät, jännittää enkä toisaalta malttaisi odottaa tammikuun puoliväliä vaikka välissä on vielä vaikka mitä kivaa, kuten joulu. Vähän myös välillä mietin, että se on menoa nyt, että ei auta kuin toivoa että tämä on oikea suunta, sillä enhän ollut koskaan mitenkään erityisesti miettinyt tätä ammattia. Olen kyllä pitkään haaveillut siitä, että saisin olla työssäni enemmän tekemisissä ihmisten/ asiakkaiden kanssa, käyttää luovaa puoltani ja käsiäni ja ajatus yrittäjyydestä, huonoista puolistaan huolimatta, on kiehtonut aina. Kuitenkin lukion jälkeen ajauduin varasijan kautta opiskelemaan BBAn paperit ja sitä kautta monenlaisiin toimiston tukihommiin ja lopulta BtoB –myynnin pariin. Nyt kuitenkin ajattelen, että kaikesta opiskelemastani ja kokemastani taitaa olla hurjasti hyötyä. Varsinkin jos samalla viivalla kanssani on 16-vuotiaita, joiden koulun isi ja äiti maksaa. Koulun alaikäraja on siis 16-vuotta ja näen jo kuinka kanssaopiskelijani suhtautuvat minuun kuin mummoon. Muhah.

Mutta ei siinä vielä kaikki. En tiedä mahdatteko edes ymmärtää, mikä helpotus on jättää taakseen tämän totaalisen turhauttavan umpikuja, johon työnhaussa olen vallitsevista olosuhteista ja ehkä omasta sosiaalisesta statuksestani johtuen joutunut! Nyt loppui epätoivo ja pään hakkaaminen seinään. Ei enää yhtään rekryfirman turhauttavaa kaavaketta. Eikä enää yhtään naurettavaa työnhakuilmoitusta jossa etsitään kaksikymppistä, sterilisoitua kiinaa ja ranskaa puhuvaa rautaista markkinointialan ammattilaista, jolle riittää palkaksi nätti titteli. Ainakaan vähään aikaan. Muutamat ovat sanoneet, että teen rohkean liikkeen, kun vaihdan alaa näin kokonaan. Yksi jopa lohdutti, että kyllähän sieltä sitten takaisin näihin hommiin pääsee, sillä minulla on niin kattavasti kokemusta. Itse koen, että enemmän rohkeutta olisi vaatinut jäädä taistelemaan tämän tilanteen kanssa ilman toivoa paremmasta ja ehkä kasvattaa katkeruutta puhelinmyyntihommissa. Mutta nyt on aika unohtaa tämä tylsä syksy ja suunnata katse ensi vuoteen, sillä 11 kuukauden koulutuksen jälkeen minusta tulee parturi-kampaaja!

Suloinen sunnuntai

Onpas ollut mukava sunnuntai. Ei olla tehty mitään pakollista tylsää vaan vain oltu ja nautittu joutilaisuudesta. Varsinkin kun eilinen tällä rouvalla meni töissä. Nukuttiin ensin Pärpän kanssa kymmeneen (!), siirryttiin sitten sohvalle vilttien alle katsomaan piirrettyjä sylikkäin ja syötiin herkkuaamupalaa vasta lähempänä puolta päivää. Sohvalla tietysti. Pärpän harvinaisen ruhtinaalliset, 13-tunnin yöunet selittyvät sillä, että poloiselle nousi yöllä kuume. Tänään poika vaikutti kyllä koko päivän ihan terveeltä, mutta saa nähdä vieläkö sama temppu toistuu ensi yönä. Toivottavasti kyseessä ei ainakaan ole mikään kauhea flunssan jälkitauti, josta ei päästä eroon enää loppuvuoden aikana.

 On poltettu kynttilöitä ja kuunneltu joululauluja. Mun uusi lempparijoulukanava on iTVn Eclectic-osiosta löytyvä Happy Christmas –radiokanava. On leivottu (sekä poltettu) pipareita ja herkuteltu joulutorttuilla. On rakennettu legoilla ja rullattu olohuoneesta matto pois BRIO-junaradan alta. On oltu lenkillä Lennin kanssa Pärppä pulkassa ja laskettu mäkeä liukurilla. Ei olla siivottu, eikä olla jaksettu ottaa stressiä oikein mistään. Arkena ehtii taas siivota ja stressata, jos niikseen.

 Pärpällä on huoneessaan oma pieni valkoinen kuusi vihreillä valoilla ja hopeisilla ja punaisilla palloilla. Erityisen tärkeitä ovat viime jouluna Tipi-serkulta saadut, Tipin itsensä tekemät koristeet. Pöllön Pärppä ihan itse päätti laittaa latvakoristeeksi. Toimii mielestäni siinä tehtävässä varsin hyvin. Naulakossa roikkuu Pärpän nimikkopallo. En oikein syttynyt valmiille "Baby's First Christmas" -palloille, vaikka ideasta pidinkin, joten ostin suloisen isomman pallon ja kirjoitin siihen tarroin Pärpän nimen ja syntymävuoden.

Villasukissa

 

Oho, onpas blogin päivitystahti ollut melkoisen verkkaista viimeaikoina. Ensinnäkin töissä on ollut alkuviikosta oikeasti töitä, eli puhelin on soinut niin että hyvä kun kahvia on ehtinyt välissä hakea. Toisekseen vuorot ovat olleen tylsänlaisia, eli 10-18 tai 11-19, eli ihan koko päivä tuntuu menevän vain ja ainoastaan työssäkäyntiin, sillä anti-aamuihmisenä en nouse ennen kuin Lari herää tai on pakko herätä ja sitten taas työpäivän jälkeen onkin jo ihan ilta ja väsymyskin on painanut. Ja mikäs muukaan kuin flunssa se sieltä väsymyksen keskeltä sitten putkahti. Eilen illalla olin ihan pää kainalossa, mutta päätin, ehkä hieman mielenosoituksellisestikin, raahautua töihin, sillä saikku tämän mittaisessa työsuhteessa tarkoittaisi palkatonta. Onneksi olo on ollut tänään ihan siedettävä ja jaksoin istua töissä niistämässä. Niistämisen lomassa sain kirjoitettua ja kuoritettua myös joulukortit ja ne lähtivät kuin lähtivätkin punaisessa kuoressa. Voin vannoa, että tätä joulun ihmettä ei ole kyllä nähty koko historiassani kuin ehkä kaksi tai kolme kertaa. Rasti seinään siis!

 

 

 

 

Se taisi olla eilisen vapaapäivän ansiota, että kortit lähtivät ajoissa. Sommittelin kortin heti aamusta ja aloitin printtauspalveluiden soittokierroksen. Hinnat olivat vähän suolaisia ja toimitusaikakin venyisi ensiviikolle. Lopulta satuin soittamaan Tampereen Offsetpalveluun, josta toimitus ilmoitettiin muitta mutkitta kahden tunnin päähän ja hinnankin sain neuvoteltua mukavaksi. Jonkun ajan päästä puhelin soi ja ilmoittivat, että kortit olisivat nyt valmiina. Ennen kuin ehdin alkaa varmistella, että kuinka pitkään ovat auki, sanottiin langan toisesta päästä, että he voisivat tuoda kortin minulle, sillä firman autolla on ajoa sinne päin ja ajaisivat meidän ohi. Olivat siis bonganneet osoitteemme sähköpostini allekirjoituksesta. Hölmistyneenä sanoin, että no sehän olisi aivan loistavaa, mutta entä maksu? Lasku seuraisi kuulemma perästä sitten joskus. Puolen tunnin kuluttua oven takana oli mies, jolla oli valmiit joulukorttimme. Väitän, että tästä ei palvelu parane.

 

 

  

Mutta puhutaanpa vielä hetki villasukista, ennen kuin lähden koittamaan saunaa flunssan karkottamiseen. Olen ostanut Pärpälle joka talvi tuollaiset liukuesteelliset villasukat Miraakkelista. Ensimmäisenä talvena tuntui, että pikkuiset varpaat olivat aina viileät ja ensiaskeleiden ottoon nuo olivat mitä mainioimmat pitonsa vuoksi. Seuraavina talvina asuttiinkin jo täällä omakotitalossa, jossa lattiat on aina vähän vilpoiset ja vauhdin kasvettua ja lattiamateriaalin muututtua liukkaaksi laminaatiksi, tuntui pito tulevan edelleen tarpeeseen. Suosittelen siis lämpimästi!

 

 

 

 

Nämä Leidien pikkujouluissa lahjaksi saamani Marimekon villasukat ovat työvillasukkani. Varsinkin tosi tosi hiljaisina päivinä on kiva sujauttaa villasukat jalkaan, nostaa jalat pöydälle ja katsoa jotain dokkaria YLE Areenasta luurin päivystämisen lomassa. (Niin ja edelleen teen tämän luvalla. En vain voi kirjoittaa tätä asiaa ehkä koskaan ilman lisähuomautusta, sillä normaaliolosuhteissa minua ei kyllä löytäisi töistä dokkareita katselemasta, herra paratkoon.) Ovat muuten niin mukavan ohkaiset, että mahtuvat varmaankin tarvittaessa myös monen istuvan talvisaappaankin sisään.

 

 

 

Viimeisinä ovat Larsin mummin tekemät villasukat, jotka ovat kyllä ihan all time favourite -villasukat. Tällaiset on tietysti myös Larsilla ja Pärpälläkin turkoosilla pohjalla. Tilasin tällaiset lahjaksi myös omille vanhemmilleni. Kuviointi on tietysti aina uniikki ja näihin viimeisiin toivoin karkkivärejä ja sain ihanaa leiskuvaa pinkkiä. Edelliset olen kävellyt puhki ja parsinut niin moneen kertaan, että hyvä kun kasassa pysyvät. Nämä ovat kunnon saapassukat, eli ihan parhaat kumisaappaiden kanssa. Jos ne vaan sellaisten sisään raaskii kätkeä.

 

 

 

 

Kuulumiset ja kurkistus joulukorttikuvauksiin

Olipas kiva pitkä viikonloppu. Perjantaina alkuillasta lähdettiin Larsin bestmanin ja Sminka-vaimonsa vuokraamalle mökille Pärppä mukanamme, sillä lähimmät hoitajat potivat kovaa flunssaa ja toinen mummila oli ihan väärällä suunnalla. Mietin hieman, että mitenköhän Pärppä menee ainoana lapsivieraana, mutta hyvinhän se miellä mukana meni kiitos kivojen aikuisten ja isäntäparin, jotka alunperinkin sanoivat että pojan voi hyvin ottaa mukaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto pääsi yllättämään aikaisemmalla alkamisajankohdallaan ja alkulähetystä jouduin silmäilemään autossa puhelimesta. Tykkäsin kovasti modernimmasta ja väljemmästä ympäristöstä. Juhlat olivat nyt jotenkin enemmän tätä päivää konsertteineen ja cocktailtilauuksineen. Pukuja ihasteltiin silmä kovana tietysti myös tänä vuonna. Tykkäsin erityisesti Tomi Björckin Minka-vaimon kokonaisuudesta. Olisi sopinut mille vain punaiselle matolle. Myös Jenni Haukio pääsi yllättämään erittäin positiivisesti. ”Sikiömekko” teki myös lähtemättömän vaikutuksen, mutta aivan muista syistä. Mutta ylpeänä sanon, go Tampere go!

 Illalla melkein parasta oli takassa grillatut vahtokarkit. Ja jotenkin mä olin taas vähän yksin tän harrastukseni kanss. Hih! Eivät ole kuulemma oikein aikuiseen makuun. Pyh, sanon mä. Aikuisuudesta kertoi myös se, että ei valvottu pitkään, mutta aamulla silti kyllä nukuttiin. What can I say, vanhuus ei tule yksin. Ruokatankkauksen jälkeen lähdettiin ulkoilemaan reippaaseen pakkassäähän ja bestman ja Sminka laskivat Pärpän kanssa pulkkamäkeä. Myöhemmin iltapäivällä lähdetiinkin sitten jo kotia kohti ja Pärpä sai nukahtaa päiväunille autoon. Mäenlasku verotti kuitenkin siinä määrin, että herra jatkoi tyytyväisenä uniaan vielä kannettuani hänet puolihorroksessa omaan sänkyynsä.

 

Sunnuntaina Pärppä pääsi vihdoin hakemaan Papan kanssa pulkat ja kolan hallilta varastosta. Matka taittui juhlallisesti Papan pakulla (Pärppä on sitä mieltä että tosimiehet ajaa pakulla) ja hallilla se nosti heti rehvakkaasti omat tavaransa kyytiin, vaikka lumilinko ja iso kola olisi tietysti pitänyt laittaa kärryn pohjalle. First things first! Kotipihassa ei meinannut lumihommille ja kolaamiselle tulla loppua. Sisään ja vaatteiden vaihtoon piti kuitenkin lopulta tulla, sillä alkuillalle meillä oli ohjelmassa yhden suloisen neidin 2-vuotissyntympäpäivät. Olikin tosi kivat juhlat, joissa herkkuja ja hyvää seuraa riitti niin Pärpälle kuin vanhemmilleen. 

Nämä kuvat ovat sneak peakeja toissaviikonlopun joulukorttikuvauksista. Takapihallamme on nykyään tuollainen pieni suloinen puuvaja ja siellä raksa-ajalta ylijäänyttä ”roskapuuta” joka kelpaa ihan mainiosti takassa poltettavaksi. Somistin vajaan suloisen tonttupesän ja selitin Pärpälle, että nyt mennään takapihalle majaan syömään pipareita ja Lennillekin voi pari antaa ja sekös hauskaa oli. Olin siis kerrankin aika lailla ajoissa tämän kuvaushomman kanssa, mutta arvatkaapa vaan onko sen jälkeen tapahtunut mitään muuta kuin kuvien siirto kamerasta koneelle. Aletaan siis taas saada kiinni kiireestä, varsinkin kun punaisessa kuoressa lähtevien korttien pitäisi olla laatikossa jo kolmen päivän päästä! Hups. No, mun mittakaavalla se toisen luokan kirjeen aikataulukin on ihan hyvä suoritus. Mutta jospa nyt heti perehtyisin tähän korttiasiaan näinä muutamana viimeisenä työvuoroni tuntina.

Kivaa viikkoa myös ruutujen sille puolelle!