#november

 Pehmeitä arvoja. Porukoiden pikkuruinen Yorkshiren terrieri Jakke, on niin epäkoira kuin olla ja voi, sillä se ei pidä ulkoilusta. Oikeastaan se ei pidä juuri mistään vaan on varsinainen diiva ja drama queen. En kestänyt katsella sen hentoista kärsivää olemusta lenkillä ollessamme, joten nostin sen Pärpän syliin rattaisiin. Olihan se lenkkeillyt jo yhteen suuntaan, eli melkein koko viikon tarpeen edestä. Oikeiksi koiriksi en meinannut ensinäkemältä uskoa näitä suloisia näyteikkunakoiriakaan, ennen kuin liikkuivat ja todistivat olevansa eläviä. Pehmeyttä elämään karvaisten kavereiden lisäksi tuovat lämpimät villasukat, olkoonkin myrkynvihreät, ja myöhäiset aamut.

Ensilumi saatiin lokakuun puolella, mutta lisää ja kestävämpää lunta saatiin odotella reilusti marraskuun puolelle. Aloin olla jo ihan kypsä ruskeanharmaaseen maisemaan ja Keskustorin kuusikin näytti vähän irralliselta ilman talvista maisemaan.

Mieli alkoi matkata kohti joulua. Stockan joulukoristeet, kauniit valot kaupungilla ja piparilla kauhottu Ingman Creamy Mud Cake -jätski alkuyöstä helpottivat virittäytymään tunnelmaan.

 

Reissasin pikaisesti Helsinkiin Leidi-porukat pikkujouluihin. Matkustin kerrankin kevyesti ja sulloin kaiken tarvittavan Michael Korsiini. Tai ainakin melkein. Pikkulaukku jäi matkasta, mutta onneksi juhlien emäntä antoi pienen Marc by Marc Jacobsinsa lainaan.

Pikkujouluissa oli tietysti herkkuja, poikkeuksellisen kaunis pukki ja monta maailmaa parantavaa keskustelua. Illan emännän joulupalloasetelmat ansaitsevat erityishuomion ja nyt onkin ihan pakko saada valkoisia joulupalloja. En käsitä miksi en sellaisia jo omista!

Juhlan vastapainoksi hirvimakkara-herkkuleipiä, löysiä aamuja ja iltalenkkejä. Perusarkea siis, mutta hyvää sellaista.

Marraskuu on parasta tunnelmointiaikaa ennen varsinaista joulunodottelua. Aloitin siis kynttilöiden polttelun toden teolla ja raaputin kuuliaisesti loputkin tarrat irti Iittalan tuikkukipoista tarrapoliisien iskettyä. Etuoven rappusille oli muodostunut eräänä aamuna varsin tyylikäs liukuvärjäys, joka piti tietysti tallentaa puhelimeen.

Alkukuusta hengailin vielä kotona ja suurimpia puristuksia oli suuren kakun leipominen kaverin kolmekymppisille. Pursottaminen on muuten uskomattoman meditatiivista hommaa! Loppukuusta hengailu vaihtui toisenlaiseen. Töissähän mä siis virallisesti olen, mutta kyllä se käytännössä silti enemmän hengailua on kuin kotona olo. Blogit, Daily Mail, YLE Areena ja ruutu.fi ovat olleet kovalla kulutuksella. Ja siis ihan luvalla!

Ponnaripäinen poika

Tältä näytti Pärppä the Ponnaripää vielä jokunen viiko sitten, ennen kuin tartuin keittiösaksiin. Otsis oli taas venähtänyt niin pitkäksi, että tökki ikävästi silmiin, joten keksin laittaa pienelle herralle ponnarin. Liukumaton Blax pysyi varsin mukavasti hentoisissakin hiuksissa ja piti otsiksen poissa silmiltä. Olisin varmaan leikannut hiukset jo aiemmin, mutta ponnari näytti niin madottoman söpöltä, etten raskinut. Pärppäkin katsoi itseään peilistä ja sanoi olevansa joko poika tai mestari selvästi ylpeänä kampauksestaan. Ei muuten ole yksi eikä kaksi kertaa, kun Pärppää on kaupungilla luultu tytöksi. Eikä silloin ole ollut edes ponnaria päässä!

Tällä viikolla ei tällaista heiluntaa ole juuri nähty, sillä Pärppä ei ole ollut oma villi ja vilkas itsensä. Sitkeääkin sitkeämpi kuume on kiusannut jo sunnuntaista saakka. Oma Padi ja Netflix ovatkin olleet kovalla kulutuksella, sillä leikki on maistunut vain ihan pikkuisina pätkinä, mutta eiköhän tämä tästä pian hellitä, sillä eilen illalla kuumelukemat eivät enää nousseet sinne neljänkymmenen pintaan. Vielä reilu tunti iltavuoroa jäljellä ja sitten kaupan kautta kotiin.  Saas nähdä kuinka hyvä idea oli jättää kauppareissu tälle illalle.

Joulukauden avajaiset

Olen vihdoin ymmärtänyt sen, että joulun juhlinta ja fiilistely taitavat olla parhaimmillaan todellakin ennen joulua. Samaa koskee jouluherkkuja. On ihan turha yrittää nautiskella kaikista ihanista jouluherkuista aaton, joulupäivän ja tapanin aikana. Ja olisihan se melkoista haaskausta odottaa koko vuosi jouluherkkujen ääreen pääsemistä ja nauttia niistä kerran. Niinpä aiemmista vuosista viisastuneena, päätin että riisipuuron syönti kaikkine höysteineen aloitetaan ajoissa, eli heti kuun vaihduttua joulun puolelle. Sunnuntaina keittelin siis puuron ja sen seuraksi luumukiisselin. Paikalle kutsuttiin tietysti myös vakkarivieraat naapurista.

Luumukiisseli on muuten yksi niistä vanhuuden merkistä, jotka olen kauhun sekaisin tuntein ottanut vastaan viimeisten muutaman vuoden aikana. Eipä sille mitään mahda, että luumukiisseli sopii ihan kauhean hyvin riisipuuron kylkeen. Kunhan luumujen rakenne on rikottu. Tämä on ratkaisevaa. Luumukiisseli yksin ei kuitenkaan vielä riitä, vaan puuron päälle ripotellaan lakisääteiset määrät sokeria ja kanelia. Ja vaikka maitoa tulee juotua varsin harvoin, on se ainoa oikea juoma riisipuuron kanssa nautittavaksi. Oli kyllä ihan mahdottoman hyvää, vaikka itse sanonkin.

  

 

Pöydän katoin talvista teemaa noudatellen ja olipa mukavaa, että ikkunan takanakin oli vihdoin valkoista. Valkoiseksi maalattu lasi on täydellinen tausta talvisille kattauksille. Ihan kuin jäätä. Kosta Bodan jäälyhdyt on yhdet lemppareistani. Olen saanut ne monta vuotta sitten miehen siskolta. Toiset tuikkukippolemmparit ovat nuo lumihiutaleen malliset. Olen suuri kotimyyntikutsujen vastustaja (don’t get me started!), mutta saavun kyllä paikalle kunhan kutsuja on tarpeeksi läheinen ystävä, minulle luvataan kakkua ja vapautus ostopakosta. Olen siis varsinainen unelmavieras! Erään kerran kuitenkin hairahduin ostamaan nämä sikamaisesti ylihintaiset tuikkukipot eräiltä nimeltä mainitsemattomilta kynttiläkutsuilta. Onneksi ostin, sillä niistä niin kovasti pidän. Mutta sai olla viimeinen kerta. Tai no, nyt kun tunnustusten vauhtiin päästiin, niin ostinpa kerran pari paitaa Pärpälle lastenvaatekutsuilta. Vaatteet olivat kuitenkin laatuun ja ulkonäköön nähden fiksusti hinnoiteltuja ja olen ollut niihin tyytyväinen. Ja vielä mitä, muistini syövereistä ponnahti vielä yksi, sillä olenhan kerran ostanut korukutsuilta sormuksen. Mutta tässä oli kyllä sitten kaikki. Lupaan ja vannon.

 

Doing it the Pärppä style. Pärppä kipitti lujaa vauhtia huoneeseensa, kun aloin kuvailla pöytää ja palasi mukanaan oma järkkärinsä. Kyse on Papan vanhasta Canonista, joka on päätynyt pojan leikkeihin. Siitä on suurta iloa niin Pärpälle kuin minulle. Kamera nimittäin aiheuttaa lähes poikkeuksetta kauhistuneita reaktioita lapsivieraidemme vanhemmissa, jälkeläisten kipittäessä Pärpän huoneesta innoissaan kamera kaulassa. Saan siitä jossain määrin sadistista mielihyvää. Muhah. Niin ja Pärppähän kuvaa aina omaa silmäänsä. Siis aina. En vaan osaa sanoa, että minkä sortin makroputki pitäisi olla, että noin läheltä voisi räpsiä.

Joulukuu tarkoittaa myös sitä, että saa avata ensimmäisen luukun joulukalenterista. Ja mikä muu istuisikaan paremmin Aamusuklaata -konseptiin, kuin suklaakalenteri! Tuo sininen kalenteri on minun ja alemmat kaksi Pärpän. Mutta nyt äkkiä nukkumaan, sillä tiedossa on levoton yö. Pärppä onnistui kehittelemään itselleen jälleen kuumeen ja kunnon kuumeenpa hankkikin. Ja sen seuraksi vielä kauhean, limaa irrottavan yskän. Hyvä toki, että irtoaa, mutta rajansa kaikella.

Ps. Ja taas päästiin näemmä "väärän" vuorokauden puolelle, ennen kuin ehdin postausta julkaista.
Tyypillistä.