Se aika vuodesta

Kaikki alkoi viime syksynä, kun ruokakauppareissulla tajusin ajautuneeni lankahyllylle, jonka äärellä koin yllättäen ristiriitaisia ja kiellettyjä tunteita käyden samalla kiihkeää päänsisäistä dialogia. Minä? Sehän on ihan kauhea mummoharrastus. Mutta hitsi toi harmaa paljettilanka on ihanaa!  Enkä mä ole vielä edes 30, että miten tähän on tultu nyt jo? Siis mähän oon kohta IHAN kuin mun äiti! Vai olisko musta monikäyttöisempi, siis jos nyt ajatellaan kaulaliinaa. Vieläköhän sitä osaisi? Nää langat näyttää kyllä jotenkin hämmentävän houkuttavilta ja herkullisilta. Mutta enhän mä edes tiedä mistä aloittaisin!  Ei valkoista, siihen tarttuu kuitenkin aurinkopuuteri. No jos mä nyt vaan käyn ostamassa ruoat ja sulattelen tätä vähän kotona. Ja pitäähän mun ensin etsiä joku ohje. Voi luoja, Lars saa tästä hyvät naurut!

 

Kävin siis taas lankaostoksilla ja kartutin myös puikkovarastojani. Tänä vuonna en tätä viime syksynä alkanutta hullutusta jaksanut enää edes yrittää vastustella, vaan soitin mammalle, että se on nyt sellainen aika vuodesta kun pitää päästä lankakaupoille. Ja mamma, henkilökohtainen neulekonsulttini, tietysti lähti!

 

Mukaan tarttui Novitan harmaata Naava-lankaa ja seiskan puikot. Ei siis mitään liian pientä piiperrystä, sillä kärsivällisyyteni tuskin kestäisi. Ajattelin, että tästä harmaasta saisi syntyä Pärpälle jonkinlainen kaulaliina, mutta saas nähdä kuinka käy ja kuinka kauan menee siihen, että käsiala tasaantuu melkein vuoden tauon jälkeen.

 

Nyt kun on päästy marraskuuhun, on myös se aika vuodesta, kun saa ihan viimeistään kaivaa kynttiläkipot kaapeista ja alkaa tunnelmoida talven ja kyllä, myös joulun tuloa. Tämä aikainen joulun odottelukin on muuten kohdallani verrattain uusi juttu ja epäilen että kaikki liittyy tähän maagiseen 30 vuoden ikään. Ei tarvitse mennä kuin muutama vuosi taaksepäin, kun sain pahoja henkisiä allergiareaktioita mielestäni liian aikaisin ripustetuista ulkovalkoista ja kauppoihin ilmestyneistä joulukoristeista. Ei tästä nyt oikein pääse yli eikä ympäri, eli myönnettävä on, olen tulossa äidikseni!

Naurattaa oikein, kun nämä harmonisen tunnelmalliset kuvat ovat pienoisessa ristiriidassa pääni sisällä vallitsevan tunnelman kanssa. Perjantai oli synkkä päivä ja tämä työnhaussa minua seuraava epäonni tuntui suorastaan kouriintuntuvalta. Ne viimeisimmät työpaikkapakitkin harmittivat uudestaan ja enemmän. Sitten tapahtui kuitenkin jotain erittäin yllättävää. Puhelin soi Hesen drive-in -jonossa ja soittaja oli Pirkanmaan alueen TE-toimistosta. Muistanette opiskelupohdiskeluni Ulapalla –tekstissä? Mennyt viikko tosiaan kariutti siinä tekstissä käsitellyt työhaaveet, mutta tämä samainen viikko myös mahdollisti opiskeluhaaveiden eteenpäinviemisen! Soittaja kertoi siis, että anomukseni opiskella omaehtoisesti ansioturvan puitteissa on hyväksytty ja toivotti tervetulleeksi neuvottelemaan yksityiskohdista! Olin niin puulla päähän lyöty, että pyysin häntä varmistamaan, että ymmärsin oikein. Päänsisäinen kohina on siis palannut entistä pahempana ja olenkin tämän illan listannut ratkottavia asioita ja tehnyt hieman laskelmia. Jännittää ja kauhistutta, mutta aika hyvällä tavalla. Olisko tämä sittenkin se seuraava liike? Huih, vatsasta ottaa!