maanantai 31. maaliskuuta 2014

Hetkiä viimepäiviltä



Olimme perjantaina iäkkään sukulaisen hautajaisissa. Pärppä ei tajunnut tilaisuudesta sen ihmeempiä, kuin että ensin piti istua hiljaa ja sitten oli kiva leikkiä serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa. Yllä oleva kuva on kappelin pihalta, jossa hautajaisseurue seurasi arkun vievän auton lähtöä. Pärppä, suloisella lapsen mutkattomuudellaan, kohotti pienen kätensä vilkutukseen ja huikkasi "heippa!". Sanoi ääneen sen, mitä me muut nieleskellen ajattelimme.

 


Ruuhkatukka, siniset silmät, sinen paita ja pari sinistä kynttäkin. Pärppä himself. Ihanin!




Mä olen nautiskellut viime viikkoina pakettikaupalla suklaamuroja eikä loppua näy. Parhaita ovat Lidlin. Maitoa olen myös juonut yhtäkkiä varsin reippaasti ja tässä pääsee tietysti yhdistämään nämä kaksi herkkua. Nam!

 


Että voi näyttää nukkuva koira suloiselta ja asentonsa mukavalta. Tämä ei voi olla sitä kuuluisaa koiranunta, niin autuaalta hauvaherra uneksiessaan näyttää.




Lars sai vihdoin pitkään haaveilemansa kitaran, kun keräsimme pikkuporukalla synttärilahjaksi rahaa sitä varten. Pärppä haki tietysti tärkeänä oman kitaransa, joka kärsii pienoisesta kielikadosta ja soitteli duettoja isänsä kanssa.

 


On muuten mahdottoman kaunis esine tuo kitara ja vahvarikin tyylikäs. Kirjastohuoneesta on kehkeytymässä kovaa vauhtia musahuone ja mä olen tyytyväinen kun saan kuunnella miehen harjoittelua.



perjantai 28. maaliskuuta 2014

I have needs


 

Tehän tiedätte, että rakastan Tamperetta. Se on ihan maan mainio kaupunki jossa on kaikki tarpeellinen. Tai oikeastaan melkein kaikki. Meiltähän puuttuu täältä nimittin Zara. ( Ja okei, pari muutakin liikettä, mutta olen huomannut pärjääväni arjessa ihan vallan mukavasti ilman Mulberryä ja LV:tä, muhah.) Niinpä tamperelaistyttö onkin aina liikuttavan innoissaan päästessään pääkaupunkiseudulle. Tänään olisi menoa sinne päin ja ajattelinkin ehdottaa miehelle, että poikkeamme kyseiseen liikkeeneen. Ensinnäkin, minulla ei ole kevättakkia (varsinkaan sellaista johon mahtuisin) ja huomasin eilenkin hikoilevani pelkästään bussissa istuessani se päällä kuin pikkuinen kärsäeläin, pysäkille kipittämisestä nyt puhumattakaan. Lisäksi minulta puuttuu kevät- ja kesäkenkiä. Varsinkin sellaisia joissa jaksaisi seistä koulussa salongin puolella tunnin toisineen. Niin ja joko mainitsin pienen cross body –laukun. Pitäähän minun loppukesästä taas pystyä työntämään vaunuja ihan kaksin käsin! Sitten on vielä tietysti se ihana tosiasia, että Zaran nettisivuilla äsken pyörähtäessäni löysin hyvinkin nopeasti melko mukavan mittaisen listan, jonka saisi pakata minulle pusseihin ja auton perään. Yritän vain unohtaa sen, että tässä olisi kyllä muutakin rahanmenoa, mutta ei nyt puhuta tylsistä aiheista.


 Eikö tässä olisi takki joka menee kivasti vähän kaiken kanssa. Ei mene kiinni, mutta mikä nyt menisi!

Tässä olisi vähän enemmän asennetta.

 En usko vielä täysin varauksetta kevään tuloon, joten yhdet matalat nilkkurit pitäisi olla, sillä huomasin eilen, että pohkeetkin voivat hiota. Siis saappaissa. Charming.


  Tätä ei edes saa kiinni, joten sittenhän se ei haittaa, että se roikkuu kummun sivuilla. Eikö?


Aika karkit ollakseen matalat. Ankle strap!
 Söpöt. Ja ankle strap!

 I-ha-nat! Ja joko sanoin, että ankle strap. Täytynee toivoa, että heinäkuun helteet ja viimeisiään vetelevä raskaus eivät turvota nilkkojani muodottomiksi.


 Ja sitten niitä laukkuja. Varsinkin tuo seuraava!

 Täytyy sanoa, että ensin hieman ihmettelin tätä kevään ja kesän terveyskenkämuotia, mutta kaikkiin edellä mainittuihin pointteihin nojaten, taidan jo nyt olla rakastunut näihin. Näyttäisinköhän ihan tyhmältä näissä mustissa, vai olisivatko nuo ylemmät nyöritettävät jotenkin vähän varmempi valinta, kun mitään fashion forwardia minusta ei kyllä saa.


Mutta sellaista. Nyt äkkiä hiuksia pesemään. Aurinkoista perjantaipäivää!

Kaikki kuvat Zara.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Tulppaaneja ja unitassuja



Olipa upean keväinen päivä tänään. Innostuin nappaamaan aamulla ennen kouluun lähtöä muutaman kuvankin. Aurinko paistoi kirkkaasti aamusta saakka ja lämpötila kohosi kahdeksaan asteeseen. Ohuesta paidasta ja hukkuneista hanskoista huolimatta villakangastakissa tuli hiki bussipysäkille kipittäessä. Huomaattekos, taidan minäkin, yli-innokkaista keväänennustajista ärsyyntyvä talvenjulistaja, alkaa vihdoin uskoa kevään tuloon. Mutta ei nyt innostuta vielä liikaa, sillä kyllä iltalenkillä koiran kanssa oli vähän kolean oloista piposta, toppatakista ja tumpuista huolimatta.




Meillä on kiva viikonloppu takana. Siskoni tuli torstai-iltana Pärpän 9-vuotiaan Tipi-serkun kanssa kylään ja viipyivät koko viikonlopun. Pääsin perjantaina leikkaamaan Tipin hiukset koululla ja nuori mies oli liikuttavan innoissaan uudesta kampauksestaan, jota viikonloppuna tietysti tärkeänä föönattiin ja muotoiltiin uudella vahalla. Pärppä pääsi samalla ihmettelemään, että missä äidin koulu ja mitä se äiti siellä koulussa oikein tekee. Lauantaina juhlistettiin Larsin synttäreitä ja syötiin sitä iänikuista mansikka-banaani-kermakakkua. Se on kuulemma kakuista parasta. Voisinpa olla samaa mieltä. Rahkaa saa olla välissä, mutta muuten on turha kuulemma lähteä hienostelemaan, sillä yksinkertainen on kaunista ja ehjää on turha korjata ja mitä näitä nyt on. Kakulla oli tietysti mamma ja pappa naapurista, pikkuveljeni, joka viettää synttäreitään samana päivänä kuin Lars, Larsin vanhemmat sekä sisko poikineen. Tällä porukalla kakku hävisi siihen tahtiin viimeistä murua myöten, että olisi kai pitänyt leipoa kerralla kaksi kakkua. Taidan kuulua kakunsyöjien klaaniin.




Muuten viikonloppu kului lisää herkutellen, ulkoillen, leffoja katsellen ja kylpylässä lilluen. Silti tänä aamuna oli sellainen olo, että olisi tehnyt mieli oikaista Lennin viereen sohvalle aurinkopaikalle ja olla vaan. Mutta ei auttanut kuin lähettää pojat matkaan ja lähteä pian itsekin kohti koulua. Ja jättää tuo onnellisesta osastaan autuaan tietämätön karvakorva löhöämään sohvalle tyynykasansa päällimmäiseksi.



tiistai 18. maaliskuuta 2014

Puuterisuosikki ja pikakuulumiset



Hola! Täällä on palattu tällä viikolla taas täysin normaaliin arkeen, kun mieskin palasi parin lomaviikkonsa jälkeen takaisin työpöydän taakse ja Pärppääkin kyyditään aamuisin päiväkotiin. En kuitenkaan valita, sillä meidän arki on aika mukavaa (uhmaisesta kolmevuotiaasta ja iltaisin aika väsyneestä äidistä huolimatta) ja tämä meidän jengi ihan paras.
nimim. onnellinen nainen




Ikuisen väsymyksen lisäksi poden kai jotain aikaista pesänrakennusviettiä, kun viime viikolla mulkattiin olkkari uuteen järjestykseen, viikonloppuna käytiin sisustusostoksilla ja lisäksi siivosin ja järjestelin kaappeja. Koulussa puolestaan on ollut enenevissä määrin actionia, eli asiakaspalvelua ja se on ollut mukavaa. Tänään tein miesten hiustenleikkauksen, elämäni ensimmäisen, ellei mukaan lasketa viimeviikkoista asiakasta, ulkomaalaista karskin komeaa jalkapalloilijaa (tsihiii!), jolle tein koneajon. Olin alkuun kyllä ihan hukassa homman suhteen, mutta opettajien armollisella avustuksella lopputuloksesta taisi tulla ihan hyvä ja asiakas ainakin oli tyytyväinen.





Kuvissa kosmetiikkasuositus, jonka sain alun perin Norpalta. Käytin ennen, halpiskosmetiikan ystävä kun olen, L’oréalin Ture Match Minerals -mineraalimeikkipuuteria, mutta ostettuani tammikuussa ensimmäisen purkin tätä The Body Shopin mineraalimeikkipuuteria, en ole enää vanhaan takaisin kaivannut. Ei ehkä aivan niin peittävä, kuin raskauden koettelema näppynaama ajoittain kaipaisi, mutta mikä nyt olisi. Sävy ja ”tuntu” ovat niin hyvät, että ei haittaa ja sudin surutta yhden kerroksen lisää saadakseni tasaisemman lopputuloksen. Pisteitä myös eettisyydestä.






Toinen vakkariksi tullut tuote on niin ikään The Body Shopin ihanantuoksuinen käsidesi. En ole missään nimessä bakteerikammoinen, mutta tykkään yleensä kiikutta pikkupulloa käsilaukussa, sillä välillä kaupungilla liikkuessa, varsinkin pienen tahmatassun seurassa jonka kädet ehtivät joka paikkaa, sitä välillä huomaa kaipaavansa pikapuhdistusta. Nyt testissä pink grapefruit, mutta ehdottomasti herkullisin tuoksultaan on kuitenkin mango.






Kivaa loppuviikkoa!




torstai 13. maaliskuuta 2014

Keltaista kirjastohuoneeseen



Tuosta alimmasta kuvasta viime viikolla lähdettiin, tosin hieman siistimmällä otoksella, kun kirjastohuone koki kauan kaivatun muodonmuutoksen ja kyllä siellä on nyt kelvannut istuskella läppäri sylissä, katsella jalkapalloa tai pelata Xboxia. Kirjastohuone on kyllä mahdollisimman epäkuvaava nimi tuolle huoneelle, sillä kirjoja siellä on vain muutama hassu ja nekin piilossa, mutta sillä nimellä sitä on kutsuttu siitä saakka, kun kotimme oli vasta viivoja paperilla. Family room tai pelihuone olisi kuvaavampi, mutta ei, kutsukaamme sitä kirjastohuoneeksi jatkossakin. Onhan niin tehty aina.
 



Vanha tv-taso sai väistyä uuden ja umpinaisen tieltä, lattia sai peitokseen maton ja ikkuna vihdoin Ikean violetit verhot. Sohva, joka on Askon Dux-mallistoa ja varmaankin 50-luvulta ja sai tietysti huoneeseen jäädä. Se on originaalikuntoinen, vain selkätyynyt on poistettu käytöstä. Larsin sisko miehineen osti muutama vuosi sitten rintamamiestalon, jossa oli joitakin huonekaluja ja jo heti myyntikuvat nähdessäni hihkuin, että minun on tuo sohva ja saman sarjan nojatuoli saatava. Saa nähdä tuleeko ne joskus uudelleen verhoilutettua. Kiire asialla ei ole, sillä kangas on varsin siistissä kunnossa.
 

 


Pöytä on Ikean löytönurkasta jo edelliseen kotiin haalittu ”no se nyt on halpa ja ihan jees katsella” -ostos, jota olen ollut jo muutamaan otteeseen laittamassa kiertoon. Nytkin olin ihan varma, että se ei tuohon huoneeseen missään nimessä jää, mutta verhojen, maton ja uuden tv-tason kanssa se yhtäkkiä istuikin sinne ihan kivasti ja sai taas jäädä. Sinapinkeltainen matto on alelöytö Askon loppuunmyynnistä, johon molemmat ensisilmäyksellä tykästyimme. Villainen rahi on sekin varsinainen alelöytö Iskusta, sillä hintaa sille jäi kokonaista 10€. Tyynyt Ikeasta ja Iskusta.
 



Koska autokatos ja sitä myötä myös varasto ovat edelleen rakentamatta, on varastotavara ripoteltuna ympäri taloa. Kirjastohuonekin on saanut omansa matkalaukkujen muodossa, jotka nököttävät huoneen toisessa etunurkassa piilossa enimmiltä katseilta. Niiden yläpuolella seinällä on tuttua seuraa, eli kaksi isompaa reissukuvaa kanvastauluiksi teetettynä. Isompi on otos Hong Kongista Victoria Peakiltä ja toinen on selfie Eiffeltornin ensimmäiseltä tasanteelta, jossa oli jokin peilaava lasi tai pleksi, jonka kautta keksin napata meistä kuvan. Toisessa reunassa on leipomolaatikko, jossa majailee autorata, jolla on hauska historia. Osa osista on pikkuveljeni ja osa Larsin. Isäni osti perhetuttujen autoradan osat pikkuveljelleni vuosia, vuosia sitten, perhetuttujen pojan, eli Larsin kasvettua niistä ohi. Eipä tiennyt perhetuttujen isä, joka on nykyään tietysti appeni, että samaisella radalla tulisi reilut viisitoista vuotta myöhemmin ajamaan hänen pojanpoikansa. Ja kuten sittemmin olen saanut todeta, pojat eivät koskaan kasva ohi autoradoista. Koskaan.

 



Lennikin tuntuu viihtyvän uusitussa kirjastohuoneessa!