Ulapalla

Päässä kohisee. Mennyt viikko on ollut melkoista vuoristorataa yrittäessäni miettiä, että mitä seuraavaksi. Mitä  seuraavaksi elämässä ja erityisesti mitä työrintamalla. Tämä pään hakkaaminen seinään työnhaun kanssa alkaa ihan todella rasittaa ja ottaa veronsa. Turhautumisella ei välillä tunnu olevan äärtä eikä määrää. Usein tuntuu, että seilaan päämäärättömästi odotellen rantakiviin kolahtamista. Yritänpä pitää suunnan tai muuttaa sitä, ei asia ole omissa käsissäni, sillä lopputuloksen määrää sattuma, onni tai joku hakemukseni lukenut HR-ihminen. Voin vain tehdä parhaani ja odotella mihin matka vie ja miltä suunnalta ensimmäisenä näkyy vihreää valoa. Norppakin kirjoitti taannoin osuvasti päänsisäisestä mylläkästä. Tunnistin kyllä ilmiön, vaikka tilanteemme eivät ihan vertailukelpoisia olekaan. Itselläni tähän mylläkkään sekoittuu stressi työnhausta, kevyt kolmenkympin kriisi ja pettymyksen tunne siitä että en ole päässyt tämän pidemmälle. Olen myös hieman närkästynyt itselleni siitä, että kymmenessä vuodessa en ole juuri edennyt urapohtimuksissani tai ottanut suurempia askelia kokeillakseni muuta suuntaa.

 

Alkuviikosta moni asia muuttui, kun koin hämmentävän valaistumisen lueskellessani  blogeja. Surffasin sivulta toiselle, haaveilin, pohdiskelin ja surffasin edelleen päätyen lopulta erään yksityisen koulun sivuille. Päässäni alkoi kohista. Mitä jos kääntäisinkin kelkkani ihan toiseen suuntaan. Pois sieltä reitiltä, jolle puolivahingossa parempien visioiden puutteessa lukion välivuoden jälkeen ajauduin. Mitä jos ottaisin harppauksen kohti niitä mietteitä ja haaveita joita päässäni on viimevuosina pyörinyt, vaikka juuri tätä vaihtoehtoa en muista aiemmin ajatelleeni. Kehittelin ajatusta pidemmälle ja innostuin ihan todenteolla. Juttelin miehen kanssa ja hän sanoi olevansa ehdottomasti mukana. Äiti innostui ja sai minutkin innostumaan entisestään. Bestikseni kiljui puhelimessa, että tämä on fiksuinta mitä hän on suustani kuullut moneen vuoteen liittyen ajatuksiini ja suunnitelmiini työelämästä. Sisko yllättyi ja sanoi ettei olisi tällaista arvannut, sillä ei ole koskaan ajatellut minua sen tyyliseen ammattiin. Niin kuin en itsekään. Toinen bestikseni innostui myös ja sanoi että näkee tässä paljon mahdollisuuksia.

Tartuin härkää sarvista ja totesin, etten menetä mitään, vaikka ryhtyisin viemään asiaa eteenpäin ja katsoisin kuinka pitkälle minun on mahdollista tässä päästä. Laitoin siltä istumalta hakemuksen kouluun ja jo kahden päivän päästä päivänä olin rehtorin haastattelussa. Minut hyväksyttiin kouluun. Mutta eipä juhlita vielä, sillä tämä oli prosessin ylivoimaisesti helpoin osuus. Kohtaloni on jälleen kerran muiden käsissä. YT-neuvotteluissa irtosanotuksi tulleena kuulun muutosturvan piiriin, eli minulla on ainutkertainen mahdollisuus opiskella ansioturvan puitteissa. Tämä onnistuu kuitenkin vain jos TE-toimisto toteaa, että lisäkoulutus auttaa minua oleellisesti työllistymisessä ja hyväksyy koulutuksen. Todennäköistä on, että toteavat minun kyllä työllistyvän BBAn papereillanikin, niin kuin minun periaatteessa pitäisikin, mutta viime ja tämä syksy ovat puhuneet karua kieltään ja antaneet ymmärtää sen faktan, että työllistyminen ilman mitään erityisosaamista on todella, todella vaikeaa, sillä kilpailu paikoista on kovaa. Täytyy yrittää korostaa yrittäjyysaspektia, sillä kävinhän viime talvena, työnhakupaineen ollessa kovimmillaan, yrittäjyyskurssinkin, sillä olen pitänyt sitä aina mielenkiintoisena vaihtoehtona. Ensi viikon alussa hoidan tarvittavan paperisodan ja jään odottelemaan kuinka käy.

 

Torstaisesta kouluhaastattelusta siirryin suoraan työhaastatteluun. Haastattelu koski työtä, johon ihan todella haluaisin ja joka vastaisi sitä tämänhetkisen suunnan unelmaani. Haastattelu oli jatkoa yhdelle toissaviikkoisista videohaastatteluista ja meni hyvin. Uskon olevani vahva kandidaatti tehtävään. Fiilikset ovatkin todella kaksijakoiset! Kaksi hyvää vaihtoehtoa toistaiseksi rinnan, eli voin olla erittäin tyytyväinen, kunhan edes jompikumpi näistä tärppäisi. Todennäköisesti asia ratkaistaan puolestani, mutta mitä jos asiat loksahtelisivatkin niin, että päätös jäisi minulle? Koska se on erittäin epätodennäköistä, yritän keskittää energiani johonkin muuhun jatkoa odotellessani. Hassua muuten, kuinka ensin tuosta villistä kortista innostuttuani pelkäsin, että mitä jos minulla ole mitään mahdollisuuksia edes yrittää toteuttaa uutta suunnitelmaani. Nyt sitten kun olen ottanut askeleen sitä kohti, pelkään että mitä jos se toteutuukin ja onko se varmasti fiksu valinta. Huh. Päässä todellakin kohisee ja vatsassa lepattaa, eikä auta kuin jännittää ja odottaa, että mihin tässä lopulta päädytään. Tämän kirjoitettuani tajuan, että eniten pelottaa kuitenkin se, etten saa kumpaakaan näistä mahdollisuuksista ja olen jälleen lähtöruudussa. Lepatus vatsassani vaihtuu nopeasti ikäväksi möykyksi, mutta vain hetkeksi, sillä kaikki on vielä mahdollista.

 

Kuvat ovat parin vuoden takaa alkusyksystä, Saimaalla mökkirannasta otettuja.