Moving on to the next chapter

Viimeisen kahden vuoden aika olen hakenut enemmän töitä kuin tehnyt niitä (ei sillä, ettei työnhaku kävisi työstä). Tämä syksy on myös osoittanut varsin selväsanaisesti todeksi sellaisen asian, että tällä hetkellä, olkoon syyt mitkä hyvänsä, en saa mitään muuta kuin puhelinpalvelu- tai myyntityötä. Ottaa kuulkaa aika koville tajuta ja todeta ääneen nämä faktat, koska minunhan piti olla se hyvä tyyppi joka menestyy haastatteluissa, tulee helposti toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja oppii uudet hommat nopeasti. Luovin sujuvasti pätkästä toiseen pidempiaikaisen duunin toiveessa, jotta pääsisin jossain näyttämään kynteni ja vihdoin etenemään ja hankkimaan jotain spesifiä osaamista. Itse asiassa, kyllä mä olen se tyyppi edelleen, mutta ainut erotus entiseen on se, että sitä uutta duunia edellisen pätkä loputtua ei tällä kertaa vain löydy. Edelleen menestyn haastatteluissa, mutta se ei auta, että tulee kerta toisensa jälkeen kakkoseksi, kolmoseksi tai vitoseksi, jos ei koskaan saa sitä hakemaansa paikkaa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, oivalsin syksyllä, että YT-irtisanottuna kuulun muutosturvan piirin ja voisin siis opiskella. Keksin yhtäkkiä lokakuussa alan, jolle yrittää. Muistan vieläkin sen hetken ja olon joka minut valtasi. Olisiko tämä vastaus moniin mietteisiini ja haaveisiini liittyen työelämään ja ratkaisu tähän epätoivoiseen työllisyystilanteeseen. Hetki oli niin vahva, että taisin jopa vuodattaa muutaman onnen ja helpotuksen kyyneleen. Pian lampsinkin yksityisen koulun rehtorin haastatteluun. Koulutuspaperit tehtiin siltä istumalta ja kuten sanoin, se oli prosessin helpoin osa. Kun tajusin mitä kaikkea pitäisi tapahtua ja ratkaista, olin vähällä luovuttaa, sillä en halunnut taas innostua jostain asiasta ja pettyä karvaasti, kuten työnhaussa koko ajan tapahtuu. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että enemmän kaduttaa, jos en edes yritä ja katso tätä korttia loppuun. Käyköön miten käy.

Vähän nolotti kun posket hehkuen vuodatin sieluni, sydämeni ja epätoivoni TE-toimiston hakupaperille, mutta ajattelin että jos siellä on yhtään ihmistä hakemustani lukemassa, voitaisiin se vaikka hyväksyä. Tosiasiassa en uskonut hetkeäkään, että lautakunta hyväksyisi opiskeluni ansiosidonnaisen turvin, sillä onhan minulla jo BBAn paperit pohjalla (joka ei muuten yksinään riitä mihinkään, kuten olen saanut huomata). Etenkin kun TE-toimiston yhteyshenkilöni varoitteli toivomasta liikoja. Samaan aikaan oli meneillään rekry tehtävään, johon ihan todella, todella kovasti halusin. Ehkä muistattekin. En osannut mitenkään oikeasti ajatella, vaikka kyllä yritin, että tässä on nyt kaksi yhtä hyvää vaihtoehtoa, siis opiskelu ja tämä hakemani työ, ja että hyvä jos kumpi tahansa toteutuu, vaan valitsin turvallisemman vaihtoehdon mielessäni ykköseksi, eli työn.  Niinpä pettymys oli todella kova, kun story of my life toistui ja jäin kilpailussa työpaikasta taas kakkoseksi. Olin nimittäin todella vakuuttunut että paikan saisin ja sitä niin kovasti toivoin.

Olin pari päivää aivan alamaissa ja tuntui, että mikään mitä yritän, ei onnistu. Itketti. Kaverit ja mieskin sanoivat etteivät enää keksi mitään uutta sanottavaa tai tapaa lohduttaa. Kaikki oli jo käytetty ja tsemppilauseiden hohto himmentynyt. Kuitenkin juuri synkällä hetkellä tunnelin päästä alkoi näkyä valoa, eikä kyseessä ollut juna. Puhelin soi Hesen Drive-Inin jonossa ja soittaja sanoi olevansa TE-toimistosta. Kertoi, että opiskeluhakemukseni on hyväksytty. Varmistin kahteen kertaan, että ymmärsin kuulemani. Taas itketti, mutta nyt helpotuksesta. Tämä homma saattaisi sittenkin onnistua. Huh mitä henkistä vuoristorataa!

Seuraavaksi aloin selvitellä rahoitusta, sillä yksityinen koulu maksaa karvan vajaan seitsemän tonnia. (Auts.) Toinen, yhtä suuri tai vielä suurempi uhka oli silmissä hupeneva ansiosidonnaiskauteni, joka päättyisi alkuvuodesta ja ilman uutta kautta en voisi opiskella. Tiesin, että valmisteillä on laki, joka tiputtaisi ansiosidonnaisen perusteena käytettyä työaikaa 36 viikosta 26 viikkoon ja se saattaisi toteutuessaan olla pelastukseni, sillä minulla oli kasassa 24 viikkoa työtä ja koulun alkuun oli aikaa vain noin kymmenen viikkoa, eli minun olisi pitänyt päästä töihin siltä istumalta jotta olisi edes jonkinasteinen madollisuus saada 36 viikkoa täyteen ennen tammikuun loppua. Sitä yritinkin ja hain kaikkia mahdollisia paketoijan, joulukiireapulaisen ja kassan hommia, mutta joka paikasta tuli vastauksena kiitos, mutta ei kiitos. Lakiehdotus kierteli valiokunnissa ja tiesin, että se ratkaistaisiin pian. Tietysti ihan jo siksikin, että sen on tarkoitus tulla voimaan vuoden alusta ja vuosi läheni kovaa vauhtia loppuaan. Oli koko ajan varsin todennäköistä että se läpi menee, mutta ennen kuin asia oli pöytään nuijittu, ei sen varaan voinut laskea. Lopulta sitten sain tämän viiden viikon pätkän töitä ja silmä kovana jatkoin lakiehdotuksen etenemisen seuraamista. Viikko sitten tiistaina, juuri ennen puolta yötä, istuin seuraamassa taas yhtä eduskunnan täysistuntoa ja naputin selaimen päivitysnappulaa kun ”lakini” oli käsittelyvuorossa. Lopulta ruutuun ilmestyi teksti että hyväksytty siltä ja siltä osin. Sydän hakaten aloin koluta ehdotuksen pykäliä ja tulin lopulta siihen tulokseen, että kyllä se tärkeä pykälä sisältyi niihin hyväksyttyihin. Oli epäuskoinen ja kevyt olo, vaikka samaan aikaan olisin halunnut jonkun itseäni fiksumman vahvistavan minulle että tulkitsin asian oikein. Mies on varmasti minua fiksumpi ja oli samaa mieltä tulkintani kanssa mutta, kaipasin vieläkin vaikutusvaltaisempaa vahvistusta. Soittelin alkuviikosta kassaan ja sain sieltä kaipaamani varmistuksen. Toissapäivänä sitten maksoin varausmaksun ja lähetin sopimuspaperit allekirjoitettuna takaisin koululle.

Hymyilyttää ihan kauheasti, sillä nyt se on varmaa, mä lähden opiskelemaan uutta ja mielenkiintoista alaa! Sormet syyhyävät, jännittää enkä toisaalta malttaisi odottaa tammikuun puoliväliä vaikka välissä on vielä vaikka mitä kivaa, kuten joulu. Vähän myös välillä mietin, että se on menoa nyt, että ei auta kuin toivoa että tämä on oikea suunta, sillä enhän ollut koskaan mitenkään erityisesti miettinyt tätä ammattia. Olen kyllä pitkään haaveillut siitä, että saisin olla työssäni enemmän tekemisissä ihmisten/ asiakkaiden kanssa, käyttää luovaa puoltani ja käsiäni ja ajatus yrittäjyydestä, huonoista puolistaan huolimatta, on kiehtonut aina. Kuitenkin lukion jälkeen ajauduin varasijan kautta opiskelemaan BBAn paperit ja sitä kautta monenlaisiin toimiston tukihommiin ja lopulta BtoB –myynnin pariin. Nyt kuitenkin ajattelen, että kaikesta opiskelemastani ja kokemastani taitaa olla hurjasti hyötyä. Varsinkin jos samalla viivalla kanssani on 16-vuotiaita, joiden koulun isi ja äiti maksaa. Koulun alaikäraja on siis 16-vuotta ja näen jo kuinka kanssaopiskelijani suhtautuvat minuun kuin mummoon. Muhah.

Mutta ei siinä vielä kaikki. En tiedä mahdatteko edes ymmärtää, mikä helpotus on jättää taakseen tämän totaalisen turhauttavan umpikuja, johon työnhaussa olen vallitsevista olosuhteista ja ehkä omasta sosiaalisesta statuksestani johtuen joutunut! Nyt loppui epätoivo ja pään hakkaaminen seinään. Ei enää yhtään rekryfirman turhauttavaa kaavaketta. Eikä enää yhtään naurettavaa työnhakuilmoitusta jossa etsitään kaksikymppistä, sterilisoitua kiinaa ja ranskaa puhuvaa rautaista markkinointialan ammattilaista, jolle riittää palkaksi nätti titteli. Ainakaan vähään aikaan. Muutamat ovat sanoneet, että teen rohkean liikkeen, kun vaihdan alaa näin kokonaan. Yksi jopa lohdutti, että kyllähän sieltä sitten takaisin näihin hommiin pääsee, sillä minulla on niin kattavasti kokemusta. Itse koen, että enemmän rohkeutta olisi vaatinut jäädä taistelemaan tämän tilanteen kanssa ilman toivoa paremmasta ja ehkä kasvattaa katkeruutta puhelinmyyntihommissa. Mutta nyt on aika unohtaa tämä tylsä syksy ja suunnata katse ensi vuoteen, sillä 11 kuukauden koulutuksen jälkeen minusta tulee parturi-kampaaja!