Keltaista kirjastohuoneeseen

Tuosta alimmasta kuvasta viime viikolla lähdettiin, tosin hieman siistimmällä otoksella, kun kirjastohuone koki kauan kaivatun muodonmuutoksen ja kyllä siellä on nyt kelvannut istuskella läppäri sylissä, katsella jalkapalloa tai pelata Xboxia. Kirjastohuone on kyllä mahdollisimman epäkuvaava nimi tuolle huoneelle, sillä kirjoja siellä on vain muutama hassu ja nekin piilossa, mutta sillä nimellä sitä on kutsuttu siitä saakka, kun kotimme oli vasta viivoja paperilla. Family room tai pelihuone olisi kuvaavampi, mutta ei, kutsukaamme sitä kirjastohuoneeksi jatkossakin. Onhan niin tehty aina.

 

Vanha tv-taso sai väistyä uuden ja umpinaisen tieltä, lattia sai peitokseen maton ja ikkuna vihdoin Ikean violetit verhot. Sohva, joka on Askon Dux-mallistoa ja varmaankin 50-luvulta ja sai tietysti huoneeseen jäädä. Se on originaalikuntoinen, vain selkätyynyt on poistettu käytöstä. Larsin sisko miehineen osti muutama vuosi sitten rintamamiestalon, jossa oli joitakin huonekaluja ja jo heti myyntikuvat nähdessäni hihkuin, että minun on tuo sohva ja saman sarjan nojatuoli saatava. Saa nähdä tuleeko ne joskus uudelleen verhoilutettua. Kiire asialla ei ole, sillä kangas on varsin siistissä kunnossa.

 

 

Pöytä on Ikean löytönurkasta jo edelliseen kotiin haalittu ”no se nyt on halpa ja ihan jees katsella” -ostos, jota olen ollut jo muutamaan otteeseen laittamassa kiertoon. Nytkin olin ihan varma, että se ei tuohon huoneeseen missään nimessä jää, mutta verhojen, maton ja uuden tv-tason kanssa se yhtäkkiä istuikin sinne ihan kivasti ja sai taas jäädä. Sinapinkeltainen matto on alelöytö Askon loppuunmyynnistä, johon molemmat ensisilmäyksellä tykästyimme. Villainen rahi on sekin varsinainen alelöytö Iskusta, sillä hintaa sille jäi kokonaista 10€. Tyynyt Ikeasta ja Iskusta.

 

Koska autokatos ja sitä myötä myös varasto ovat edelleen rakentamatta, on varastotavara ripoteltuna ympäri taloa. Kirjastohuonekin on saanut omansa matkalaukkujen muodossa, jotka nököttävät huoneen toisessa etunurkassa piilossa enimmiltä katseilta. Niiden yläpuolella seinällä on tuttua seuraa, eli kaksi isompaa reissukuvaa kanvastauluiksi teetettynä. Isompi on otos Hong Kongista Victoria Peakiltä ja toinen on selfie Eiffeltornin ensimmäiseltä tasanteelta, jossa oli jokin peilaava lasi tai pleksi, jonka kautta keksin napata meistä kuvan. Toisessa reunassa on leipomolaatikko, jossa majailee autorata, jolla on hauska historia. Osa osista on pikkuveljeni ja osa Larsin. Isäni osti perhetuttujen autoradan osat pikkuveljelleni vuosia, vuosia sitten, perhetuttujen pojan, eli Larsin kasvettua niistä ohi. Eipä tiennyt perhetuttujen isä, joka on nykyään tietysti appeni, että samaisella radalla tulisi reilut viisitoista vuotta myöhemmin ajamaan hänen pojanpoikansa. Ja kuten sittemmin olen saanut todeta, pojat eivät koskaan kasva ohi autoradoista. Koskaan.

 

Lennikin tuntuu viihtyvän uusitussa kirjastohuoneessa!