38+3 ja yösuklaata

Äitiysloman alusta on kohta jo kuukausi ja niin on kiirettä pitänyt. Aluksi kestitsin muutamia vieraita ja sittenhän se jo puski juhannus päälle. Pieni vauvavarustelustressi alkoi jo nostaa päätään siinä äitiysloman kynnyksellä, mutta ajattelin että juhannuksen jälkeen sitten helpottaa ja laitan ison vaihteen silmään ja kaiken vauvaa varten kuntoon. Juhannus Savossa sujui mukavasti kuten kerroinkin, mutta selkää ja lantiota särki ja olo muuttui jotenkin epävarmaksi ja levottomaksi. Bennyn liikkeet masussakin tuntuivat välillä erityisen kipeiltä. Valvoin jopa aamuyöstä ja minähän en öisin valvo, paitsi pakotettuna. Siis niin kuin kesken unen. Myöhään kyllä tykkään kukkua. Larsillekin juttelin, että on jotenkin sellainen olo, että haluan  pian takaisin kotiin (eli TAYSin lähelle) ja laittamaan kaiken kuntoon (varsinkin kun neuvolalääkärikin oli juuri todennut, että melkoisen kypsältä tilanne vaikuttaa). Reissusta piti tietysti toipua pari päivää, ennen kuin saattoi aloittaa varustelurumban. Kotona olokin taisi helpottaa oloa siinä määrin, että pahin stressi kaikkosi. Keskiviikkona aamupäivästä kuitenkin totesin, että ny on jotenkin kumma ja tukala olo ja selkää särkee mojovasti. Tultiin kyläreissulta kotiin ja heittäydyin sängylle lepäämään. Olo ei todellakaan helpottanut. Lopulta tukala olo muuttui supisteluksi ja niillehän ei sitten loppua näkynyt. Olin aivan raivoissani, sillä eihän vauva nyt voi vielä syntyä! Ei edes 37 viikkoa täynnä ja harsot silittämättä, pikkupeitto ompelematta, vaatteita ostettuna vasta pari hassua, eikä isoveljenkään vanhat, uusiokäyttöön hyväksytyt säilytyksen jäljiltä pesty. Ei kaukaloa, ei tutteja ja mikä pahinta, ei kotiutumisvaatteita! (Tämä on oikeasti tärkeä, älkää nyt naurako siellä!) Ja ai hitto, entäs masukuvat! Niin ja ei sinne potilashotelliinkaan pääse, jos vauva ei ole täysiaikainen. Lopulta aloin hyväksyä tilanteen ja kanavoin raivon toiminnaksi. Aloin lajitella vaatteita, tehdä to do- ja shoppinglistaa, siivota kotia ja sen sellaista. Supistukset tihenivät ja tiukkenivat, mutta eivät tehneet mitenkään ihmeemmin kipeää. Mitään harjoitussupistuksia ne eivät kuitenkaan enää olleet. Lopulta häärättyäni ja pakkailtuani sairaalakassin, totesin Larsille että nyt lähdetään ostoksille. Mies totteli kiltisti, niin kuin tällaisten luonnonvoimien edessä kannattaakin. Tein tehoiskun läheiselle ostarille ja haalin vaatetta itselleni sekä vauvalle. Marketista vielä vauvatarvikkeita, vaippoja ja kaikenmaailman epäilyttävää äitiystarviketta. Sitten totesin, että supistuksia on nyt tullut melkein kahden tunnin ajan koko ajan kahden minuutin välein selvästi kiristyen. Ja koska tiesin, että äitini toinen synnytys on mennyt avautumisvaiheen osalta lähestulkoon kivuttomasti, uskalsin soittaa synnytysvastaanottoon. Toivottivat tervetulleeksi näytille ja niinhän me mentiin. Pari senttiä oli näillä supistuksilla saatu paikkoja auki ja muutaman tunnin jälkeen jo melkein neljä ja kaula katoamaan. Sitten kuitenkin supistukset loppuivat kuin seinään. Hetken odottelun jälkeen saimme kehotuksen lähteä silmät ristissä kohti kotia ja omaa sänkyä. Ei sekään huono vaihtoehto ollut silloin kahdelta yöllä, mutta se, että kaksi viikkoa myöhemmin tässä edelleen ollaan, on hieman yllättävää.

Sittemmin olen saanut harsot silitettyä ja vaatteet pestyä. Kaukalo on hankittu ja kotiutumisvaatteet valittu. Masukuvat on otettu ja äitiyspakkauksen kylkeen satiininauha hankittu. Olen siivonnut kuin heikkopäinen, shoppaillut itseni henkihieveriin ja kävellyt pitkin Helsinkiä kunnes jalat juuri ja juuri enää kantavat, mutta ei. Ei mitään. Nada. Nothing. Seuraavaksi kai kokeilen Pärpän uutta trampoliinia. Josko se sillä. Vauva ja masu ovat todella alhaalla, eikä vointi ja jaksaminen ole ollut enää ihan entisenlaista tuo melkeinsynnärikäynnin jälkeen. Iltaisin kropan väsyttyä olo on välillä varsin tukala. Jos vielä äitiysloman alettua ajatus synnytyksestä tuntui vähemmän houkuttelevalta, voin nyt sanoa olevani kypsä. Siis erittäin! Kroppa natisee liitoksissaan ja henkisellä puolella on havaittavissa ajoittaista kireyttä. Miestä onneksi lähinnä naurattaa mun keuhkoamiseni milloin mistäkin asiasta.

Mutta vaikka nämä viimeiset viikot ovat vähän tuskaisia ja malttamattomuuden täyteisiä olleetkin, niin täytyy myöntää, että helpolla olen tässäkin raskaudessa päässyt ja olostani pääasiassa nauttinut. Ensimmäisessä raskaudessa ajelin autolla toimistotyöhön ja nyt kipittelin bussilla ja seisoin paljon, eikä silti tehnyt juuri sen tiukempaa. Painoa on tullut samaan tahtiin varsin maltillisesti, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa, eli noin kolme kiloa ja suurin raskausoire on tälläkin kertaa ollut närästys, josta on selvitty vallan mainiosti lakristin makuisella Renniellä. Niin ja aamusuklaa on vaihtunut yösuklaaksi. Karmea tapa, josta on pikimmiten opeteltava eroon!

Ai niin, meinasivat nämä masukuvat aiheuttaa tuplastressin. Ensin vaikutti siltä että jäävät ottamatta ja kun lopulta kuvailemaan jaksoin ryhtyä, otin näitä kuvia kahtena päivänä ja olin aivan ymmälläni kun eivät muka onnistu. Lopulta tajusin, että kamerahan on rikki! Kenno oli taas päässyt heilahtamaan, kuten kerran aiemminkin ja aiheutti siten hämärää tarkennusongelmaa. Tällä kertaa ei enää lähdetty korjauttamaan, kuten viime kerralla ja suuntasin pikapikaa uuden ostoon. Onhan tuo runkopoloinen palvellut jo vuodesta 2008 saakka, eli kovalla käytöllä olleeksi elektroniikaksi ihan hyvän iän. Ja olisihan sekin nyt vähän huono juttu, että vauva syntyisi, eikä minulla olisi toimivaa kameraa! Lopulta kolmas kerta toden sanoi ja masu tuli ikuistettua asiaankuuluvalla hartaudella. Nyt pitäisi enää ommella se vauvanpeitto!