Suklaata sänkyyn

Pienet innokkaat jalat tepsuttivat aamulla sängyn viereen tohisemaan herätystä ja sitä kuinka äidin pitäisi nyt tulla aamupalalle. Keittiöstä kantautuvat äänet saivat minut kuitenkin epäilemään kutsun pätevyyttä. Pienet jalat palasivat keittiöön selittäen isille, kuinka hän herätti äidin ja pyysi syömään. Isi vastauksesta kävi kuitenkin ilmi, että olisi ehkä paras pysyä peiton alla vielä hetkinen. Samat pienet innokkaat jalat olivat minua vastassa koulusta tullessani, muistaakseni keskiviikkona. ”Äitienpäiväää! Yllätyyyys!”, raikasi pihan poikki avonaisesta ulko-ovesta minun ollessa vielä tien puolella. Ovelle päästyäni minulle kuiskattiin kuinka hänellä on minulle salaisuus, että tule katsomaan. Kortti kuulemma. Isin kanssa tehty sopimus siitä, että päiväkodissa tehty kortti odottaisi viikonloppuun oli kuitenkin sen verran pätevä, että aihe maltettiin jättää siltä erää sikseen.

Hetken päästä pienet jalat palasivat kortin kanssa, isin seuratessa vanavedessä tarjotinta kantaen. Sain superhienon ensimmäisen äitienpäiväkorttini (snif!), haleja, suukkoja, tunnustusta ja herkkuja sänkyyn.  Tarjottimelta löytyi Mokkamestareiden suklaakahvia, jättipaahtis niin kuin minä siitä pidän, mansikoita, suklaata ja keksiä. Kahvi sekä suklaa olivat itselleni uusia tuttavuuksia, joista ei enää paluutta ole. Nam! Mies tietää mun maun.

 

Tasan neljä vuotta sitten, juurikin äitienpäivän aamuna, istuimme miehen kanssa olohuoneen sohvilla vastakkain, toisiamme tuijottaen. Päässä surisi tuhat ajatusta ja kuitenkaan ei mitään järkevää. Suupielet kääntyivät kuin väkisin paljon merkitsevään hymyyn. Teki mieli kiljua onnesta ja vähän kauhustakin, sillä olimme juuri nähneet kovin odotetut kaksi viivaa testitikussa.

Ystävä, jonka suloisella lapsella on myös meneillään herkullinen uhma-ikä, laittoi aamulla viestissä kauniin ja osuvan pätkän runosta, johon oli juuri törmännyt. Runo on ilmeisesti Tuulikki Jääskeläisen. Tekstinpätkä osui ja upposi siinä määrin (ainakin näin raskaushormonien vaikutuksen alaisena) myös tähän uhmaiän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa painiskelevaan äitiin, että sain ihan todella nieleskellä kyyneleitä sen luettuani. Runossa puhutaan meidän äitien vajavuuksista, inhimillisistä puutteista ja siitä syyllisyydentunnosta, kun tajuaa että ei osaa eikä pysty olemaan läheskään aina sellainen äiti kuin haluaisi olla. ”Jos kuulisi hetkenä sellaisena, kun mieli ei taivaisiin yllä, että selviät ihan kivasti ja äitinä riität kyllä.”